Koulutusta saattohoitoon
Olen puolileikilläni heittänyt, että jos sattuisin
voittamaan lotossa, tietäisin miten rahat sijoittaisin… Perustaisin Lappiin
oman saattohoitokodin! Tokihan ymmärrän, ettei lottovoitoksi riittäisi muutama
tonni, eikä edes muutama miljoona ja senkin, että toiminnan taloudellinen
kannattavuus olisi taattava ja varmistettava… Mutta mikään ei estä
ajatusleikkiä!
Toistan ehkä itseäni kun viittaan tässä muutamiin
kokemuksiin saattohoidosta. Tokihan taas ymmärrän, että kattavaksi kokemukseksi
aiheesta ei riitä muutama kuoleman rajalle saateltu omainen. Silti, niinäkin
muutamina kertoina havainnoin monenlaista suhtautumista, hoitotapaa, asennetta
ja ihmistä kuolevan ympärillä. Niiden
pohjalta olen muodostanut oman käsitykseni siitä, millainen hyvä saattohoito
on.
Toistan ehkä lisää itseäni, mutta olen sitä mieltä, että
jokaiselle kuuluu oikeus saada kuolla arvokkaasti. Ja jokaisen pitää saada myös
itse päättää millaisessa ympäristössä elämä päättyy, ainakin milloin kuolema on odotettavissa korkean iän tai
kuolemaan johtavan sairauden muodossa. Äkilliset kuolemantapaukset ovat
tietenkin erikseen. Sitäkin mieltä olen, että saattohoidon tulisi kuulua
kaikille sitä haluaville sairauteen katsomatta. Erityisesti vanhuksille, joilla
ei ole omaisia tai muuten läheisiä ihmisiä paikkakunnalla pitäisi olla saattaja
viimeiselle matkalle, jos he sitä haluavat.
Saattohoito on minulle sydämen asia, siksi se kiinnostaa myös
joko vapaaehtoistyönä tai jotenkin muuten toteutettuna. Olen käynyt muutamissa
koulutuksissa, reilu viikko sitten jälleen yhdessä. Kouluttajana oli Terhokodin kokenut
sairaanhoitaja Miia Salonen, joka osasi puhua kuolemasta neutraalisti, mutta
lämpimästi. Häneltä sain paljon
vahvistusta näkemyksilleni; hän ikään kuin lausui ääneen omat ajatukseni mm. kivunlievityksestä,
hoitajien läsnä olemisesta, kuolevan kyvystä tiedostaa ympäristöä silloinkin
kun on kykenemätön kontaktiin…. Se oli vapauttava kokemus!
Toukokuun puolivälissä Rovaniemen kaupunki järjestää myöskin saattohoitoon liittyvän täyspitkän koulutuspäivän. Miia Salonen tulee tuolloinkin luennoimaan. Illan
avoimessa keskustelutilaisuudessa esitellään paikallista saattohoitoyksikköä. Odotan
todella suurella mielenkiinnolla, miten päättäjät näkevät saattohoidon
kehittämistarpeet tässä kaupungissa ja toivon hartaasti, että tilaisuudessa toivottavasti esille tuleva yleinen mielipide huomioidaan saattohoitoa kehitettäessä.
Saattohoito tuntuu nyt kaukaiselta asialta, mutta koskaan ei tiedä tulevaisuuden polkuja.
VastaaPoistaÄitini ja isäni olen jo saattanut iäkkäinä tuonpuoleiseen.
Hyvä asia kuitenkin on saada tietoa ja tapoja tässä asiassa.
Lähdin googlaamaan tätä aihetta. Mietin, milloin tämä sana on tullut aktiivisesti käyttöön. Siihen en löytänyt vastausta.
VastaaPoistaToiseksi tarkistin, kuinka monta virallista saattohoitokotia Suomessa on. Hakukoneet kertoivat vasta neljästä. Tiedän, että on muitakin, ainakin saattohoito-osastoja mutta ne eivät ole niin esillä, Porissakin meillä "Länsi-Suomen Diakonialaitos tarjoaa saattohoitoa Sotainvalidien Sairaskoti ja Kuntoutuskeskuksessa". Näistä saisi informoida paremmin.
Kolmanneksi tarkistin hakukoneen avulla kuvia saattohoidosta. Useimsa tuohon sanaan liittyvissä kuvissa oli kakai kättä yhdessä, lähtevän ja matkaan lähettävän. Luulen, että juuri tuollainen kuolema olisi monelle turvallista.
Hienoja ajatuksia sinulla, Crane, on tässä kirjoituksessasi :)
Kiitos, mm ja mukavaa, että kiinnostuit tutkailemaan aihetta! Oivalsin myöhemmin, että vaikka me tiedämme kaikki kohtaavamme kuoleman jonakin päivänä, kuolema tuntemattomana (ja sillä peloteltuna) voi olla ahdistava ja pelottava myöskin niille jotka hoitavat kuolevia. Lieneekö tässä syynä se, että kuolema (kuten syntymäkin) on viety pois ihmisten näköpiiristä. Se tapahtuu harvemmin kotona ja jos kuolleen tai kuolevan näkee yllättäen esim jossakin onnettomuudessa, siitä tulee ahdistusta ja traumoja. Luulenpa, että ennenvanhaan kun synnyttiin ja kuoltiin kotona, kuolemakin oli luonteva osa arkista elämää...
VastaaPoistaMinä tutkailin mielessäni myös saattohoitoa. Myötäilen sinua täysin kirjoituksessasi ja aihe tuli minulle jo työssäni läheiseksi. Muistan, miten monesti saatoin potilastani tuonpuoleiseen, muistan, miten ihka ensimmäisinä kertoina myös pelkäsin kokea sitä, miten koen, kun käsi on kädessäni ja tunnen, kun potilaani siirtyy rajan taakse.
VastaaPoistaRaskainta oli saattaa oma äiti. Olin joka hetki hänen lähellään, olin samassa huoneessa hänen kanssaan kolme viikkoa.
Vieläkään ei kaikkialla tässä maassa ole mahdollista saada vierelleen kuoleman hetkeksi ihmistä sairaalassa. Omakohtaisesti toivon, ettei tarvitsisi olla yksin kuoleman lähestyessä.Toivoin myös, ettei ihmisen tarvitsisi kuolla valtavien kipujen repiessä, vaan voisi edes niiltä osinikään kuin lipua ajasta ikuisuuteen.
Tärkeästä asiasta kirjoittelet. Löysin tänne yllättäen - tai ehkä johdatuksesta. Pisti miettimään. Kukaan ei saisi lähteä tästä maailmasta yksin, ilman saattajaa, joka välittää ja mieluiten ihan oikeasti välittää - rakastaa.
VastaaPoistaMinunkin äitini on niin kaukana ;( Välillä tässä maailmassa, välillä jossain omassaan. En haluaisi, että hän joutuu lähtemään yksin. Kiitos kirjoituksestasi. Alan todella työstämään näitä asioita.