lauantai 8. kesäkuuta 2013

Avaimet

Viime aikoina on tuntunut, kuin olisi täydestä vauhdistä törmännyt tiiliseinään....! Usein!!!


On perjantai, viikon paras päivä! Ihanaa, kun viikonlopun viettoon pääsee hieman aikaisemmin... ja tällä kertaa ansaitusti. Takana on työviikko josta ei ole puuttunut vauhtia, yllättäviä käänteitä ja haasteita.

Olen toukokuulla sopinut työkokeilusta, jonka tarkoituksena on perehdyttää kokeilija kotityöpalveluun.  Alaiseni ovat luvanneet asiakkaillemme tavallista laajempia siivouksia, ikkunanpesuja jne ja laatineet työsuunnitelmansa sen mukaisesti, että käytettävissä on ylimääräinen käsipari. Työkokeilija kuitenkin sairastuu, joten joudun itse kaveriksi auttamaan siivoustöissä. En itke, sillä käytännön työ on monen muun hyötynsä lisäksi todella virkistävää vaihtelua ainaisen toimistossa kökkimisen sijaan....

On siis perjantai! Olen melkein unohtanut siivouskeikan, pukeutunutkin aamulla sitä ajatellen vääriin vaatteisiin, kun alaiseni laittaa viestin jossa ilmoittaa tarvitsevansa apua...! Lupaan ilmaantua paikalle puolilta päivin.

Lähden toimistolta hyvissä ajoin kotia kohti. On vaihdettava vaatteet ja otettava työjalkineet mukaan. Matkalla puhelimeni soi ja kun vastaan, pyytää Krakovassa lomaileva tytär apua. "Hätätapaus" sanoo hän ja minä hätäännyn hetkeksi.  Ovat maksaneet majoituksen ennakkoon, mutta nyt heiltä tahdotaan maksua uudelleen, koska ei ole nettipankin kuittia todisteena maksusta. Tytär asuu kotimatkani varrella, joten lupaan hoitaa hänen pyytämän asian nopeasti. Kaikki järjestyy!

Kotona on hiljaista. Pojantyttäret ovat vieneet Nappinokan ulkoilemaan ja palailevat  juuri kun olen lähdössä jatkamaan matkaa. Hössötän itseni samaan hissiin heidän kanssaan. Kiirettä helpottaakseni kaivan laukusta työauton avaimet käteeni ja kun hieman väistän toista tytöistä, osuu käteni hissin oveen. Ehdin vain havaita, että avaimet ovat pudonneet ja luisuvat hissikuiluun. Huudahdan! Nostan kädet kasvoille. Voivottelen!

Toinen tytöistä sanoo heti, että "soita mummo tuohon päivystysnumeroon" ja se selkiyttää ajatukseni. Alan toimia. Varmistan kiinteistönhoitajalta, mitä pitää tehdä. Soitan sitten hissin huoltoyhtiön päivystävään numeroon. Ystävällinen naisihminen kertoo, että hälyttää huoltomiehen ja että käynti maksaa 140 euroa. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja!

Töihin on päästävä. Alaiseni on muutenkin kuulostanut harmistuneelta kun olen ilmoittanut viipyväni tämän äkillisen tapauksen takia. Odotamma reilut 10 minuuttia, kun auto kaartaa pihalle ja huoltomies hyppää siitä ulos. Hän marssii määrätietoisesti rappukäytävään, minä ja tytöt perässä. Muutamassa minuutissa hän on avannut hissikuilun oven, hypännyt alas lattialle ja noukkinut avaimen. Ehdin vain ajatella, että aika hyvä tuntitaksa, kun hän on jo poistunut paikalta.

Pääsen lähtemään töihin hikoilemaan ruumiillisessa työssä ja päivälle tulee pituutta, ennenkuin kaikki luvattu on tehty. Siinä touhutessa on harmi kadonnnut ja tilalla on hyväntahtoinen nauru itselle sekä hyvä mieli.

Ennen kotiin lähtöä palkitsen itseni sitruuna-lakritsijäätelöllä, istun lammen rannan nurmikolla ja annan auringon lämmittää itseäni!

Pankissa

Sain autokaupasta maksun käteisenä. Kaveri sanoi, ettei ollut ehtinyt mennä pankkiin jonottamaan niinä päivän tunteina kun pankki on auki.

Ajattelin, että mikäpä se siinä. Käväisen vuokranantajan pankissa joku päivä viemässä rahat hänen tililleen. Meni viikko ja alun toista, eikä aikataulut millään antaneet myöten kipaista keskikaupungille hoitamaan asiaa. Kun lopulta seisoin jonotettuani 20min rahatukku kädessä vieraan pankin virkailijan edessä, sain kuulla, että tilillepanosta ei-omalle-tilille veloitetaan 17 €, joka olisi myös pitänyt olla käteisenä mukana... Poistuin harmissani!

Rahat venyivät ruokapöydälläni jälleen useita päiviä, kunnes eräänä aamupäivänä oli muutenkin asiaa keskikaupungille, joten päätin hoitaa rahat omalle tililleni omassa pankissa.

Enpä ollutkaan astunut pankin ovesta sisään viimeisen parin-kolmen vuoden aikana! Seisoskelin ovella odottamassa pankin aukenemista, kun muuan rouva kiilasi ohi ja avasi ulko-oven pankkikortillaan. Purjehdin perässä sisälle eteiseen. Siinä seisoskellessa tein havaintoja pankkisalista ja muuttuneesta ilmeestä siellä. Kun ovi vihdoin avattiin, etenin saliin hämmentyneenä, koska en nähnyt palvelutiskejä missään. Vinosti hymyilevä työntekijä ohjasikin minut ulos toisesta ovesta tilaan, jossa oli kolme palvelupistettä.

Muutama muukin ihminen oli jonottanut pankin aukeamista. Kello oli vain muutaman minuutin yli kymmenen, mutta asiakasjono ulottui palvelutiskeiltä ulko-ovesta kadulle saakka. Siirryin jonon hännille lievästi itsekseni kiroillen...!

Lopulta oli vuoroni. Ojensin nuorelle naiselle rahani ja tilinumeroni. Henkilöllisyyskin piti todistaa. Neitokainen työnsi antamani setelit koneeseen, joka laski ne. Kirjaimellisesti alaleukani loksahti auki, kun neitokainen ilmoitti koneen laskeman summan, joka oli 50 euroa pienempi kuin autokaupasta saamani rahasumma.

Mitä kaikkea ehdinkään siinä miettiä; mihin olin tupeltanut viisikymmnetä euroa, kun en muistanut, olinko ottanut nipusta rahaa johonkin tarpeeseen... Entä ketä oli käynyt kotonani niinä viikkoina, kun rahat lojuivat pöydällä... Ja miten en ollut laskenut rahoja vielä kerran ennen pankkiin menoa!!!

Neitokainen kutsui luokseen esimiehensä ja ilmoitti hänelle, että "tämä asiakas väittää rahaa olleen 50 euroa enemmän kuin mitä laskin osoittaa". Rouva esitti muutaman kysymyksen minulle, kehotti neitosta laskemaan rahat uudelleen ja jopa kurkisti pöydän alle ja nosti roskiksenkin sieltä näkyvilleen. Muutaman todella pitkän ja hiostavan minuutin jälkeen rouva huomasi, että setelinlaskukoneessa vilkkui virhekoodivalo. Neitokainen kaiveli rakennekynsillään sieltä setelini, kirjasi rahat tililleni ja otti allekirjoitukseni. Missään vaiheessa "tämä asiakas" ei saanut häneltä edes pahoittelua tapahtuneesta.

Taas opin jotain; en halua koskaan mistään enkä keneltäkään käteistä rahaa, ainakaan jos en voi kuluttaa rahoja saman tien...! Pankkiin en halua mennä asioimaan, etenkään jos tulee kohdelluksi "tämänä asiakkaana".

Onneksi "Loppu hyvin, kaikki hyvin"!

Auto

Sitähän sanotaan, että joka päivä on jotain uutta opittavana. Kun oppii yhdenkin uuden asian päivässä, ei päivä ole mennyt hukkaan!  Kokemuksesta tiedän, että yhdestä asiasta voi oppia monta läksyä!

Minulle uusien asioiden oppiminen tuntuu tapahtuvan joko "kantapään kautta" tai "lyömällä päätä seinään"... Onnikin useinmiten potkiessaan käyttää piikkareita!

Onni (ja terve itsesuojeluvaisto) oli jättänyt kengät kotiin sinä päivänä kun sain nykyisen työpaikkani. Olin niin tohkeissani, että päätin hankkia auton, jolla voisin hurruutella maakunnissa työmatkoilla. Auton hankintaan otin apuun "puun-takaa-sukulaismiehen", joka on toiminut neuvonantajana autonhankinnassa monille ja jolla on hommasta paljon tietoa, kokemusta ja suhteita. Noh, autokauppa tuli tehtyä asianmukaisten koeajojen ja pähkäilyjen jälkeen. Lainarahaa piti tietenkin ottaa rutkasti, mutta olihan se sen arvoista; olla autonomistaja!

Pian totesin, että oli ostanut sian säkissä; auto ei vain syönyt vaan suorastaan hörsi öljyä ja kulutti polttoainetta. Kesään tultaessa moottori alkoi käydä epätasaisesti ja sammuilla. Heinäkuussa kun auto olisi pitänyt katsastaa, se hyppeli kuin kenguru ja sammuili! Auto vietiin sitten erään automiehenä pidetyn mieshenkilön hoiviin. Tämä kehui, että hän se saisi (katsastus)leiman vaikka ratapölkkyyn.  Minähän uskoin!

Meni viikko, pari. Soittelin toiveikkaana jotta joko pirssini olisi kunnossa ja katsastettu... Ei ollut; ei ollut kuulema löytynyt vielä sitä vikaa millä moottori lakkaisi uskomasta olevansa kenguru! Vaihdettiin puolaa ja tehtiin kaikkea, mistä auton konepellin alaiseen maailmaan vihkiytymättömän pää meni vain sekaisin... Pitäisikö minun esimerkiksi tietää, mikä on lampadan anturi?!?

Meni taas viikko, toinenkin! Sitkeästi soittelin. Nyt oli kaverin äänessä pientä epävarmuutta kun kertoi, että oli ollut koeajolla tarkoituksena viedä auto katsastukseen kun auton pakoputki oli tippunut tielle ja  mennyt lyttyyn... Olivat sitten takoneet putkea uudelleen pyöreään muotoon ja laittaneet paikoilleen, mutta jotain häikkää oli jäänyt.

Seuraava soitto saattoi jo repimään hiuksia ja miettimään taas, millaiset pirun piikkarit onnella olikaan ollut jalassa tässä autokaupassa...! Kaveri kertoi, että oli laittanut pakoputken paikoilleen ja lähtenyt ajamaan... Oli huomannut että kas-kas, katalysaattori oli kuumentunut punaiseksi ja pelästynyt, että palaa koko auto!!! Minä siihen, että no voivoi, autoliikkeen isokasko on voimassa, olisit antanut palaa vaan... No, ei tietenkään! Oli poistanut koko katalysaattorin...Minäkin sentään ymmärsin, ettei katsastusleimaa ilman sitä pömpeliä irtoaisi.

Tässä vaiheessa aina herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi luottaa lupauksiin.

Olin jo keväällä soitellut autokauppaan, kysellyt menikös tässä nyt kaikki ihan oikein ja olisiko liike halukas korjaamaan auton. Kesä korvilla ehdotin kaupan purkua. Aiemmin asiallinen ja ystävällinen autokauppias puhutti minua kuin vähäjärkistä (lue; autoileva nainen); autokaupalle ei kuulu mitään korvausvelvollisuuksia näin vanhan auton osalta. Ei auttanut yhteydenotto kuluttaja-asiamieheenkään. Olisi pitänyt osata purkaa kauppa heti!

Auto seisoi kesärenkaat alla talven "korjausmiehen" hallin seinustalla. Olin laittanut sen seisontaan (mikä ilmaus!), ettei tarvinnut enää maksella vakuutuksia ja veroja.  Kävin pari kertaa katsomassa, miten surulliselta se näytti korkea kasa lunta katolla.

Kevään korvilla kaveri soitti ja kysyi, myisinkö auton hänelle. Halvalla meni, mutta menköön! Huolenaihe oli poissa, vaikka velkaa riittää vielä pitkään maksettavaksi! Auto sai uuden elämän uudesta moottorista (johon minulla ei ollut varaa) ja nyt joku nuori huristelee sillä tuolla kaupungilla. Minä mietin taas, kuten ennen auton "omistamista", miten pääsisin koiran kanssa pois kaupungista metsiin samoilemaan...

Kai tästä jotain opittiin?