Kevät koettelee

Kevätväsymys on iskenyt! Se on tarrannut kaksin käsin kehoon ja mieleen, lamaannuttanut elinvoiman ja aloitekyvyn... !

Väsymys on sellaista pään huminaa, tarkkaamattomuutta ja keskittymiskyvyn puutetta, joka ei varsinkaan työelämässä  aiheuta kiitosta. Mutta eipä kotonakaan oikein tahdo tapahtua! Vaatehuoneesta on nostettu talvivaatteet ja jalkineet eteisen lattialle, mutta siihen on urakka rauennut.  Tiskit on taas tiskaamatta ja pyykki ripustamatta...Ei jaksa!

Ei ole mitään erityistä murhetta, mutta mieli on kovin alavireinen. Itse asiassa se on yhtä ankea kuin  nuo likaiset lumikinokset metsässä. Tai samea kuin vielä sulamaton harmaaksi muuttunut  jää, jonka kirkkaus on sammunut... Itku on herkässä, ärtymys äkkiä läsnä...!

Kyllä, veriarvot on normaalit. Kyllä, syön vitamiineja. Kyllä, ulkoilen koiran kanssa päivittäin, vaikken juoksulenkkejä teekään enkä käy salilla. Kyllä, nukun kohtuullisesti vaikka aamuisin tuntuukin, ettei jaksaisi nousta ylös. Ja kyllä, olin juuri lomalla...

Kyllä, se on tämä kevät!

Tiedän sen siitä, että sama tila toistuu joka kevät, joka toukokuu!  Muistan kaukaa lapsuudesta jo tämän keväisen väsymyksen. Koulusta sai olla jonkun päivän pois ja syödä Sanasolia! Energia palasi kun jäät lähtivät ja routa suli, nurmikot viheriöivät ja rentukat kukkivat. Kesä voitti.

Kunpa nytkin kesä voittaisi, pian!

Koulutusta saattohoitoon

Olen puolileikilläni heittänyt, että jos sattuisin voittamaan lotossa, tietäisin miten rahat sijoittaisin… Perustaisin Lappiin oman saattohoitokodin! Tokihan ymmärrän, ettei lottovoitoksi riittäisi muutama tonni, eikä edes muutama miljoona ja senkin, että toiminnan taloudellinen kannattavuus olisi taattava ja varmistettava… Mutta mikään ei estä ajatusleikkiä!

Toistan ehkä itseäni kun viittaan tässä muutamiin kokemuksiin saattohoidosta. Tokihan taas ymmärrän, että kattavaksi kokemukseksi aiheesta ei riitä muutama kuoleman rajalle saateltu omainen. Silti, niinäkin muutamina kertoina havainnoin monenlaista suhtautumista, hoitotapaa, asennetta ja ihmistä kuolevan ympärillä.  Niiden pohjalta olen muodostanut oman käsitykseni siitä, millainen hyvä saattohoito on.

Toistan ehkä lisää itseäni, mutta olen sitä mieltä, että jokaiselle kuuluu oikeus saada kuolla arvokkaasti. Ja jokaisen pitää saada myös itse päättää millaisessa ympäristössä elämä päättyy, ainakin milloin  kuolema on odotettavissa korkean iän tai kuolemaan johtavan sairauden muodossa. Äkilliset kuolemantapaukset ovat tietenkin erikseen. Sitäkin mieltä olen, että saattohoidon tulisi kuulua kaikille sitä haluaville sairauteen katsomatta. Erityisesti vanhuksille, joilla ei ole omaisia tai muuten läheisiä ihmisiä paikkakunnalla pitäisi olla saattaja viimeiselle matkalle, jos he sitä haluavat.

Saattohoito on minulle sydämen asia, siksi se kiinnostaa myös joko vapaaehtoistyönä tai jotenkin muuten toteutettuna. Olen käynyt muutamissa koulutuksissa, reilu viikko sitten jälleen yhdessä.  Kouluttajana oli Terhokodin kokenut sairaanhoitaja Miia Salonen, joka osasi puhua kuolemasta neutraalisti, mutta lämpimästi. Häneltä  sain paljon vahvistusta näkemyksilleni; hän ikään kuin lausui ääneen omat ajatukseni mm. kivunlievityksestä, hoitajien läsnä olemisesta, kuolevan kyvystä tiedostaa ympäristöä silloinkin kun on kykenemätön kontaktiin…. Se oli vapauttava kokemus!

Toukokuun puolivälissä Rovaniemen kaupunki järjestää myöskin saattohoitoon liittyvän täyspitkän koulutuspäivän. Miia Salonen tulee tuolloinkin luennoimaan. Illan avoimessa keskustelutilaisuudessa esitellään paikallista saattohoitoyksikköä. Odotan todella suurella mielenkiinnolla, miten päättäjät näkevät saattohoidon kehittämistarpeet tässä kaupungissa ja toivon hartaasti, että tilaisuudessa toivottavasti esille tuleva yleinen mielipide huomioidaan saattohoitoa kehitettäessä.

Surinaa korvissa

Avaatko aamulla ensimmäiseksi radion tai television? Kuunteletko leppoisaa musiikkia tai katsotko ehkä lastenohjelmia? Vai onko aamu-tv:n lähetys päivän avauksesi? Seuraat siis maailman tapahtumia korva tarkkana? Oletko niitä ihmisiä, jotka ovat koko ajan töitä tehdessäsi tai kotona askarrellessasi "antennit ulkona",  valmiustilassa vastaanottamaan uutisia! Tuleeko puhelimeesi tekstiviestinä uutiset?

Tuntuuko, että jos et koko ajan ole ajan hermolla, olet hukassa!

Hyvä on!

Voitko kertoa miksi!?! Miksi sinulle on tärkeää tietää nousivatko jonkin yhtiön osakkeet, osoittautuiko joku kansanedustaja epärehelliseksi, veikö tsunami tällä kertaa enemmän vai vähemmän ihmisiä kuin viimeksi, syttyikö jossakin Lähi-Idän valtiossa taas sota vai joutuiko Chilessä tai Kiinassa kaivosmiehet loukkuun...? Montako ihmistä on joutunut työttömäksi, päättikö hallitus nostaa veroja, laskevatko palkat, kuolevatko Afrikan lapset edelleen nälkään? Tai kuinka suuri jäälautta nyt lohkesikaan Napajäältä, miten ohueksi otsonikerros on  ohentunut, purkautuiko Hekla, tuleeko maailmaloppu!?

Onko sinulla huoli, että jäät paitsi jotakin tärkeää tietoa?

Tiedätkö mitä! Taidat pelätä! Pelätä pahinta, koko ajan!

Koiruus parka... Ei se ole koirallekaan ikääntyminen aivan helppoa! Eikä uroskoiralla ainaskaan. Tällä minun Nappinokallani varsinkaan...

Koirulini on näillä kulmilla tunnettu ärhäkkyydestään, jopa siinä määrin, että eräät toiset koiranulkoiluttajat lähtevät kiskomaan omaa koiraansa eri suuntaan, kun näkevät meidän lähestyvän. Haluavat välttää nokkakosketusta! Niin haluan minäkin! Nappinokalla kun tuntuu olevan ihan oma suhtautumistapa vierasiin koiriin.

Nappinokalla on napoleonkompleksi. Se on pieni mutta peloton isojakin koiria kohdatessaan ja haluaa heti näyttää, kuka on kulman kunkku. Ja rasistikin tuo peijakas on; mitä mustempi toinen koira, sen kiivaampi on Nappiksen haastehaukku...! Ainakin kerran isottelu on päättynyt verisesti; otsassa komeili iso haava...

On vain muutama narttukoira, jonka läheisyydessä Nappis käyttäytyy lähes asiallisesti, ilman mahdotonta rähinää. Se saattaa jopa heittäytyä leikkisäksi, keikistellä pikku roppaansa ja heilutella iloisesti häntää tyttösen hyväksyntää kerjäten... Niinnoh! Tuollainen miehinen käytöshän on koiralle luontaista, mutta perimmäinen syy lienee siinä, että tyttökoirat näyttävät  Nappikselle ns. "kaapin paikan" ja siihen on kaverin tyytyminen...

Ei ole aina aivan hauskaa lenkkeillä Nappiksen kanssa. Kun se on sillä päällä! Usein sattuu, että se ottaa vainun jostakin poikakoirasta, joka sitä erityisesti ärsyttää tai se hoksaa kadun päässä naapuritalon huskyn, jota pitäisi ehdottomasti päästä herjaamaan lähietäisyydeltä! Silloin mahdamme olla hupaisan näköinen kaksikko; peini koira vetää kaikin voimin tuohon suuntaan ja emäntä tulee suttina perässä....


Kiusallisia tilanteita syntyy silloin tällöin! Joskus, tosin mahdottoman harvoin, hiippailen yöaikaan kotiin ja saadakseni aamulla nukkua hieman pidempään vien koirulin ulkoilemaan. Hiirenhiljaisessa rappukäytävässä hiippailumme herättää kuitenkin kaikki talon koirat ja syntyy ketjureaktio; ensin haukahtelee seinänaapurin rottis, mistä neloskerroksen iso narttu innostuu ja pian  kakkosen norjanharmaakin liittyy mukaan.... Nappinokka tietenkään malta pitää hiljaisuutta vaan säksättää sen minkä ehtii, vaikka koetan sitä hyssytellä ja kuonoakin kiinni pitää... Turha mainita, että naapurit tykkäävät!

Syksystä lähtien koirulilla on ollut pissatulehduksia joita tietenkin asianmukaisesti antibiooteilla on hoideltu. Hoidot eivät vain ole auttaneet. Koira alkoi pissailemaan sisälle ja yhtenä yönä jopa sänkyyni. Käytiin taas eläinlääkärin vastaanotolla missä ultraus paljasti todellisen syyn vaivoihin; virtsakiviä! Eikä mitään pientä soraa, vaan ihan kunnon kokoisia murikoita...!

Nyt sitten odotellaan, että antibiootit nitistävät tulehdukset ja koiruli voidaan leikata. Koska eturauhanenkin vaivaa, tehdään samoilla nukkumisilla kastraatio. Ehkäpä sitten voimme reissata Nappiksen kanssa maailmalle yhdessä, rauhallisesti ja arvokkaasti liikkuen.... (hahhhahaahhha!!!!!)

Elämää koiruuden kanssa...

Lapsen saannilla ja koiran hankkimisella on joitakin yhteneviä piirteitä. Ainakin hyviä neuvoja satelee kaikkialta.  Etenkin lapsettomista ja koirattomista kanssaeläjistä tulee niitä parhaita kasvattajia, kaiken osaajia ja tietäjiä...!

Voisi olettaa, että lapsista jotain tiedänkin, koskapa kaikki omani kasvoivat aikuisiksi. Alaakin olen hieman opiskellut. En silti, enkä etenkään näillä tiedoilla, sanoisi olevani kasvattamisen asiantuntija.

Tunnustan, että niin kauan kuin itselläni ei omaa koiraa ollut jaoin auliisti näkemyksiäni koiranhoidosta niin oikealle kuin vasemmallekin… ”Koira on perheenjäsen, siitä pitää kantaa vastuuta ja huolehtia kuten lapsesta.  Ja rajatkin sille täytyy asettaa…. Onkohan koiran hankinta nyt tuossa elämäntilanteessa järkevää? Jne…” 

Kyllä vain, uskon edelleenkin, että koira on ”perheenjäsen” ja tiedän jo senkin, miten paljon koiraa on hoidettava ja siitä on vastuuta kannettava.  Rajojakin olen koettanut koiralleni asettaa…! Samoin kuin äitinä, ei minusta ole näillä koiranomistajakokemuksilla  tullut koirankasvattaja-asiantuntijaa, vaan pikemminkin päinvastoin….

 Koiruli , tuolloin 5-vuotias, tuli luokseni asumaan  reilut kaksi vuotta sitten. Mitä enemmän elämää koirulin kanssa kertyy, sen nöyremmin oman tietämättömyyteni ymmärrän. Hissuksiin on opeteltu yhteiseloa ja tavoille totuteltu.  Rajoja koetellaan tietysti edelleen. Elämä koirulin kanssa on hauskaa ja hupaisaa, vaan ei aina aivan ongelmatonta. Haasteina on koirulin herkkä vatsa, hurjana hyrräävät testosteronit joista seuraa ärhäkkä suhtautuminen kaikkiin muihin nelijalkaisiin puhumattakaan pissavaivoista tai korvien ja kynsien hoidosta…

Koiran hoitamisessa on myös monenlaisia velvoitteita, kuten säännöllinen ruokinta, ulkoiluttaminen  ja virikkeiden järjestäminen. Liikunta tosin ei ole lainkaan huono velvoite tällaiselle sohvaperunuuteen taipuvaiselle ikääntyvälle naiseläjälle. Koirulia ei tietenkään voi jättää yksin pitkiksi ajoiksi, töistä on kiirehdittävä kotiin ja työmatkojen ja muiden reissujen ajaksi hommattava hoitopaikka.

Joskus käy niinkin, että koiruli menee hoitoon ja emäntä jää yksin kotiin. Näin kävi aivan vasta, kun sairastin kovan flunssan enkä jaksanut koirulia hoitaa… Oli hämmentävää huomata kuinka ison paikan pieni koira on elämästäni  valloittanut! Ilman koirulia koti tuntui todella tyhjältä!

Ei ota syntyäkseen, ei! Nimittäin kirjoituksia tänne blogiin...! 

Ei se johdu (onneksi) siitä, etteikö kaikenlaisia ajatuksia ja ideoita päässä liikkuisi. Varsinkin silloin kun talsin Nappinokan kanssa aamuhämärissä pitkin lumisia metsiä vilistää ajatuksissa sellaiset määrät dialogia, että  yhden ja kahden kirjankin aiheet olisi äkkiä koossa. Vaan jokin tässä tökkii...! Kun istun koneen ääreen, kaikki sanat juoksevat karkuun, hienot ajatukset puffahtavat savuna ilmaan ja pään valtaa totaalinen tyhjyys.

Varmasti tekstin syntymisen vaikeuteen vaikuttaa se, että vierastan tämän blogin ulkoasua tässä kirjoitusvaiheessa. Aamutihruisillä silmillä tuskin näkee kirjaimia, pitäisi hetikin olla muuttamassa fonttia ja kirjainkokoa, kun en ole saanut keksittyä asetuksia, joilla saisi kaiken pysyvästi säädettyä mieleiseksi. Totta puhuen, olen ollut hieman laiska etsimisessäkin...

Jos voisikin tehdä suoran tiedonsiirron ajatuksistansa tietokoneelle silloin kun mielessä pyörähtelee maailmankaikkeuden suurien ongelmien kaikki ratkaisut. Tai ihan vain vastaukset omiin pikku murheisiin...! Ehkä jonakin päivänä sekin on mahdollista kun tekniikka tästä vielä kehittyy. Tai sitten ihmiset oppivat käyttämään omia ajatuksensiirron resurssejaan paremmin.

Sitä odotellessa mukavaa viikonlopun alkua, ystävät! Nautitaan kauniista valkoisista ja sinisistä talvipäivistä, ulkoillaan ja ... vältellään influenssoja!

Maailmanloppuja ja häähumua...

Rakas tyttäreni ja hänen monivuotinen elämänkumppaninsa astuivat avioliittoon Mayojen maailmanlopun päivänä 21.12.2012.

Mikä ihana tilaisuus se olikaan! Agroksenmäen holvikellari tarjosi tunnelmalliset puitteet ja  toteutus oli onnistunut ja mukavan rento. Suloisina morsiusneitosina toimivat vanhimman pojan tyttäret ja tyttären isä, asiaankuuluvasti jännittäen, luovutti tyttären sulholle. Vihkimisen toimittanut naispuolinen rauhantuomari puhui lämpimästi jakaen viisaita elämänohjeita kestävään avioliittoon... Morsian näytti kauniilta ja sulhanen loi häneen vihkimisen aikana kovin rakastuneita silmäyksiä.... Kuuden vuoden yhteiselo ei ole himmentänyt rakkautta heidän välillään.

Morsiusparin elämän tärkeintä hetkeä oli todistamassa toista sataa henkeä sukulaisia, ystäviä ja molempien työtovereita. "Morsiamen ryöstön" kaltaiset, perinteisemmät ohjelmat oli suosiolla unohdettu, vihkimisen lisäksi muita muodollisuuksia oli vain kakun leikkaaminen ja onnittelukierros. Tyttären isä piti hellyttävän, humoristisen pienen puheen ja tyttären työtoveri esitti pari kaunista laulua. Myöhemmin illalla  nuorin tytärkin intoutui laulamaan morsiusparille.

Oli hauskaa tavata morsiusparin ystäviä ja työtovereita sekä tutustua useisiin sulhasen sukulaisiin. Niin monia sydämellisiä ja iloisia kohtaamisia.

Todellakin, ihanan ihanat häät!  Niin paljon ja suuria tunteita, niin paljon toiveita ja unelmia... Kunpa nuorella parilla riittäisi taitoa, tahtoa ja viisautta luovia elämän karikoissa katkaisematta nyt sydämet yhdistäneet siteet. Toivon, että yhteiseen elämään mahtuu paljon rakkautta, onnea ja iloa!