Elämänmuutos osa 3.

Kuka sanoo, että perjantai 13. päivä on jotenkin epäonninen? Olen aina ollut asiasta eri mieltä, mutta nyt voin vannoa, että silkkaa onnea siihen sisältyy!!!

Matkasin siis työpaikkahaastatteluun Helsinkiin perjantaina 13. pvä. Olin nukkunut junassa oikein hyvin yön ja aamulla olin virkeä ja harvinaisen rauhallinen. Aikataulutkin sopivat erinomaisesti, ei ollut kiireen tunnetta. Kun olin jo kertaalleen ryhmähaastattelua harjoitellut, en kamalasti pohtinut, millainen se olisi, enkä sitä, miten siitä selviäisin.

Haastattelu sujui jotenkin leppoisasti ja kun se päättyi, minua pyydettiin tulemaan tunnin kuluttua uudelleen samaan paikkaan. Uskoin kyseessä olevan henkilökohtaisen haastattelun, jossa joutuisin vakuuttamaan haastattelijan siitä, miksi juuri minut pitäisi palkata...! Yksikönjohtaja alkoikin kertomaan, millaisesta työpaikasta, tehtävistä ja asiakkaista on kyse, mitä suunnitelmia yksikön kehittämiseksi on ja miten palkkaus muodostuu. Se ainoa kysymys olikin, milloin voisin työn aloittaa!

Kesti jonkin aikaa, enenkuin käsitin, mitä siinä tapahtui. Olin saanut työpaikan sekä lupauksen selvittää mahdollisuus työsuhdeasuntoon.  Jo seuraavana maanantaina sain soiton, että asuntokin on, jos sen haluan. Nyt olen toimittanut työtodistukset sekä verotietoni ja odottelen sekä työsopimusta että vuokrasopimusta allekirjoitettavaksi.

Edelleen nipistelen itseäni varmistaakseni, ettei tämä ole unta vaan totisinta totta. Koetan olla miettimättä vielä muuttoa, sillä paniikki iskee heti jos päästän ajatukset liikkumaan aiheessa.  Koetan ponnistella vuoden viimeiset työpäivät vihoviimeisten työasioiden parissa, vaikka äärimmäisen vaikealta kaikki tuntuu!

Olen ollut onnekas ja olen myös hyvin onnellinen ! Sillä kukapa olisi uskonut! Elämä tuuppasi oikein vauhdilla muutoksen liikkeelle ja eteenpäin. Kaikki Aarrekarttaan kirjaamani toiveet ovat toteutumassa! Kaikki muuttuu! Uusi vuosi tuo tullessaan uuden työn, asuinympäristön ja sisällön elämääni!

Toivotan myös kaikille teille 

Jännittävää ja Onnellista Uutta Vuotta!

Elämänmuutos, osa 2...

Selailin viikko sitten aikani kuluksi kirjanmerkkitallenteitani. Jossakin siellä kohdassa "työ" oli linkki Oikotien avoimille työpaikoille. Olen aivan unohtanut, että työpaikkoja löytyy muualtakin kuin kaupunkien omilta sivuilta tai mol:sta!  Yllätyksekseni eteeni aukeni Helsingin Diakonissalaitoksen ilmoitus, jossa haetaan lähihoitajia ja sosionomeja eri asumispalveluyksiköihin..

Pessimisti sisälläni kuiskutteli, että paikat on jo täytetty kun hakuaika oli alkanut jo 15.11, mutta hetken kursailtuani päätin soittaa ja kysyä tarkemmin tehtävistä, asiakkaista ja tietysti palkastakin. Kävinkin pitkän ja mukavan keskustelun yksikönjohtajan kanssa ja sain kaipaamani infon kaikesta. Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä kiinnostuneempi olin ja sitä innokkaampi olin kuulemaan lisää. Lupasin laittaa hakemuksen ja minulle luvattiin, että pääsisin haastatteluun.

Lauantaina väkersin rekryohjelmaan hakemusta sen seitsemän kertaa, mutta aina lähetysvaiheessa nettiyhteys katkesi. Lopulta luovutin! Sunnuntaiaamuna päätin yrittää vielä kerran ja uskoa, ettei paikka ole minulle tarkoitettu, jos hakemus ei menisi nyt läpi. Menihän se! Maanantai-iltana myöhällä luin s-postista kutsun tulla haastatteluun pe 13.12 klo 9.

Olin vasta ollut pari viikkoa reissun päällä ja käynyt jo aiemmin yhden kerran haastattelussa Helsingissä, joten kukkaronpohjalla ammotti suuri tyhjyys. selatessani matkustusvaihtoehtoja iski epätoivo; junalla tai lentäen, molemmissa hinta hipoi 250 euroa! Tyttären neuvosta laitoin facebookkiin kyselyn, olisiko joku menossa/tulossa ja kaipaisi ajokaveria/kulujen jakajaa. Siunattu naamakirja!!!! Pian entinen työkaveri laittoi  viestin, että oli nähnyt jonkun kaupittelevan junalippuja. En löytänyt ilmoitusta mutta tämä ystävällinen sielu käytti seuraavana aamuna monta tuntia ilmoituksen etsintään ja linkitti sen löydettyään minulle.Laitoin heti ilmoittajalle kyselyn lipuista ja tuntia myöhemmin hän soitti sopien tapaamisen samalle illalle. Minulla oli illalla kädessäni lippu yöjunaan 12. -13.12 ja kumma tunne siitä, että nyt tapahtuu asioita, joihin en enää itse vaikuta!

Joskus vain kummia asioita tapahtuu! Ehkä pitää uskoa aarrekarttaan ja ajatuksen voimaan! Aloin nähdä haastatteluun pääsyn todellisena mahdollisuutena saada työpaikka, vaikka kuumeisesti pohdinkin, saisinko perjantain töistä vapaaksi. Kun sekin järjestyi tuli tunne, että elämä on tosissaan tuuppaamassa minua johonkin uuteen!

Elämänmuutos, osa 1

Kipuilu jatkuu...

Elämänmuutos ei tapahdu sormia näpsäyttämällä! Ei todellakaan! Viime keväästä asti olen oloani kipuillut, raastanut hiukset päästäni ja valvonut öitä koettaen saada otteen elämästäni. Syksyn tullen aloin ymmärtämään mistä tässä on kyse; nyt on tehtävä päätöksiä ja lähdettävä kulkemaan toisia teitä. Tein siis aarrekartan!  Olen sitä oikeaoppisesti kurkistellut usein ja ajatellut sen sisältöä tiiviisti, jotta muutos alkaisi tapahtumaan.

Kauheasti ei vain ole tapahtunut! Vaapun edelleenkin epämääräisesti toiveideni mukaisen ja tämän nykyhetkeä hallitsevan todellisuuden välimaastossa. Totuushan on, ettei sitä noin vain lähdetä loikkaamalla toisenlaiseen elämään! Pitää olla tieto toimeentulosta mutta ennen muuta jokin varmuus siitä, että elämä todellakin paranee vaihtamalla...!

Työsuhde päättyy vuoden vaihtuessa ja vaikka huokaisen silloin syvään helpotuksesta, näen jo huolen pilvien kerääntyvän taivaanrantaan. Ihminenhän ei elä pelkästä pyhästä hengestä, ei ainakaan näinä aikoina. On maksettava edelleen vuokrat ja sähköt, puhelimet ja ruoat ja vaikka kuinka niukasti eläisi, ei työttömyyspäiväraha pitkälle riitä.

Tällä iällä, olkoonkin kuinka kliseistä tahansa, ei ole helppoa saada uutta työtä. Koulutusta vastaavia paikkoja ei ole juurikaan auki, ei koko Suomessa. Suuntautumiseni ja kokemukseni rajaavat niitä lisää. Asetan myös itselleni rajoja; ei vammais-, mielenterveys- eikä varsinkaan päihdetyötä! Eikä sossuun, eikä Kelaan! Mitä  jää jäljelle?!?

Olen syksyn aikana laittanut kolme työpaikkahakemusta, joista yhteen sain kutsun ryhmähaastatteluun, mutten saanut paikkaa. Yksi oli lyhyempiaikainen sijaisuus, toisesta ei ole kuulunut mitään. Tänään laitoin taas yhden hakemuksen. Siitä tiedän jo, että mahdollisuus päästä haastatteluun on olemassa, sillä soitin etukäteen yksikön vastaavalle. Katsotaan!

Kaikenkaikkiaan pahinta on epävarmuus. Se kalvaa mieltä, ahdistaa. Tuhannet kysymykset toistavat itseään; onko muutos ratkaisu ongelmiin, paraneeko elämäni vai menenkö ojasta allikkoon, mitä siitä seuraa, entä jos...!

Kuitenkin; muutos tapahtuu, olen siihen valmis, lopun näyttää aika!

Lomalla

Tänään lautasellani kellottaa kaupan kanaburgeri ja kupissa tavallista Liptonin teetä! Tänään palataan arkeen, totutellaan taas kotiruokaan joka huuhdotaan alas kraanavedellä. Huoh!

En tiedä mistä aloittaisin! Ehkä siitä, että työsopimus on päättymässä ja kertyneitä lomapäiviä on pidettävä pois. Ja siitä, että elämänkaaren mittariin napsahti lukema, jota ei halunnut juhlia, joten oli hyvä ottaa etäisyyttä arkisiin ympyröihin. Kaksi viikkoa lomailua, reissaamista uusissa paikoissa, pitkäaikaisten haaveiden toteutumista, liikkeellä oloa ja kokemuksia. Oli myös hyvä hetki toteuttaa pitkäaikainen haave matkustaa Viron Otepäälle.

Eihän se ihan mennyt niin kuin ajattelin, toisaalta, kaikki meni paremmin kuin osasin edes toivoa!
Tytär toimi primus motorina ja organisoi lennot ja laivamatkat, skumpat ja sviitin. Äiskää vietiin yllärinä kasvohoitoon ja Tallinnassa parhaimpaan ravintolaan Boccaan syömään upea illallinen.

Oma koiruli jäi hyvään hoitoon lastenlasten ja heidän äitinsä luo joten kevein mielin sain reissussa olla. Koiraton ei loma kuitenkaan ollut, aivan päinvastoin; hellyttäviä rapsutettavia riitti joka huushollissa!


                          


Kaksi viikkoa täynnä elämyksiä, ruokanautintoja, hienoja viinejä ja skumppaa. Kuvassa tarttolaisen gourmet ravintola Mokan (lausutaan Mokka) herkkuja.





Reissuni yksi jännityksen aihe oli tavata monivuotisia blogiystäviä. Aloitin blogin kirjoittamisen vuonna 2007 ollessani Kiinassa ja monet tuolloin muodostuneet blogiystävyydet ovat kantaneet tähän päivään ja siirtyneet myös Facebookiin. Muutamia heistä olen jo tavannut, nyt toivoin tapaavani muutaman lisää...

Santahaminassa vierailin jo toistamiseen ystäväni Arjan luona, ihan yökylässä, ja kyllä oli hauskaa! Oli myös suurensuuri ilo tavata vihdoinkin monipuolisesti luova ja lahjakas Susupetal hänen näyttelyssään Mellunmäen Mellarissa. Otepäässä asuvan Villa Ottilian emännän Tiina Linkaman tapaamiseen tarvittiin muutama tunti istumista virolaisessa luksusbussissa, mutta Tartton bussiasemalla kohdatessamme tuntui kuin olisi aina tunnettu. Pieni hauska blogiystäviin liittyvä lisä oli kun Tiina soitti onnittelulaulun syntymäpäivänäni sinisellä karhu-okariinolla, jonka puolestaan oli tehnyt Marjattah, hänkin monivuotinen blogiystäväni.

                                  

 

Kahteen viikkoon mahtuu niin  monta mukavaa hetkeä tuttujen, ystävien ja rakkaiden kanssa, kohtaamisia, kokemusten jakamista ja muistojen syntymistä....!

Arki! Ei ihan helppo nakki!

On-Off-talvi!

En tykkää yhtään! Sanokoon vaan kuka mitä hyvänsä siitä, että talven tulo on tällaista, minä en silti tykkää. Ja aion valittaa! Suorastaan ruikuttaa!

Vielä eilen aamulla mittari kertoi pakkasta olevan -4 astetta ja puhdas uusi lumi peitti maan. Nappinokan kanssa tehty aamulenkki oli suorastaan riemastuttava, siitä nautti väsymyksestä huolimatta todella paljon!

Iltapäivällä lähetin yökyläilleen pojantyttären ulos Nappiksen kanssa, jotta sain imuroida huushollini ilman koiran rähjäämistä ja imurinsuulakkeiden puremista. Nappis nimittäin inhoaa kovaäänistä imuria vielä asteen enemmän kuin minä...!Tuossa vaiheessa päivää pakkanen oli muuttunut nollakeliksi ja illan aikana lumisade vaihtunut tihkuksi. Iltalenkillä väisteltiin puista tippuvia raskaita vesiroiskeita lumiklönttejä ja koiran turkki ehti kastua villoja myöten.

Tänään maisema on taas harmaa ja maa sohjoista! Kuka tästä voisi tykätä? Ei talvi saa olla ensin on ja sitten off! Sen pitäisi tulla pakkasten kanssa, jäädyttäen ensin maat ja vedet ja peittäen sitten valkeaan huntuun kaiken.  Ja sen pitäisi olla, pysyä, kunnes kevät sen lempeästi häätää pois....

Kylmyys valuu suonissa ja harmaus mielessä. Ei huvitä mikään, vaikka järki käskee toimimaan. Olisi pestävä pyykkiä ja suunniteltava pakkaamista, mietittävä koiran hoitoon liittyvät asiat valmiiksi ja järjestellä niin monta muuta asiaa. Keskiviikkona alkaa kuukauden loppuun saakka kestävä loma, josta olen suurimman osan aikaa poissa kotoa!

Olisi myös laitettava työpaikkahakemuksia menemään. Elämänmuutos, jota niin kovasti kaipailen, ei tapahdu ilman tekoja! Tänään vain ei tunnu mikään nousevan harmaan udun keskeltä ylös ja valoon.

Taidan ottaa päikkärit! Ehkä se virkistää ja voimaannuttaa! Ainakin laitan kynttilöitä lyhtyihin ja annan ajatusten kulkea hetken omaa isää muistaen! Lämmöllä!

Ensilumi...

Maailma parvekelasien takana on sakeana lumihiutaleista. Hetkellisesti tuuli pyörittää niitä ilmassa niin, että niistä muodostuu vaakaraitaisia kuvioita, kuin aaltoja katuvaloissa.

Ensimmäinen lumisade pääsi jälleen yllättämään! Kun vajaat pari tuntia sitten ajelin töistä kotiin mietin, miten ikävää olisi jos nyt sataisi lumen kun niin monissa suurissa koivuissa katujen varrella on vielä keltaiset ja jopa paikoin vihreät lehdet. Edes Taina-myrsky ei onnistunut niitä riipimään irti oksista. Kaipaan kovin kunnon pakkasia jotta maa jäätyisi ja ilma raikastuisi.

Kotimatkalla ei mieliala ollut ihan iloisin. Tänäänkään!  Monta pientä ja yksittäin mitätöntä asiaa yhdessä saivat päivän tuntumaan raskaalta.

Mietin, miksi kaikki on tällä hetkellä kovin hankalaa... ? Ilon aiheitakin toki on, mutta typerät mokat ja harmittavat vastoinkäymiset vievät terän kaikelta mukavalta ja masentavat. Kylläkyllä, se elämän tasapaino, jin ja jang! Mutta silti...!!!!

Paraneekohan olo, jos vain heittäytyy sohvalle katsomaan leffoja ja popsimaan sipsejä? En tiedä, mutta aion kokeilla...!

Aarrekartta avuksi...

Taas se hinku on iskenyt eikä  se anna rauhaa yöllä, ei päivällä! Se tulee uniin ja muuttaa ne kummallisiksi kujanjuoksuiksi kun alitajunta koettaa löytää ratkaisua asiaan... Se haittaa tavanomaista arkea, sotkee työpäivän hiljaiset hetket ja ärsyttää kaikki ystävät, tuttavat ja omaiset koska siitä on puhuttava aina ja heti kun sopivat korvat osuvat kohdalle...

Sen nimi on muutos!

En tiedä, onko kyseessä ikäkriisi, aivan pian 60 vuotta täyttävän ihmisen tarve tehdä vielä elämälleen ja elämässään merkittäviä asioita, unelmoida paremmasta ja lähteä kädet ojossa jahtaamaan mahdollista onnea....

Totuuden nimessä, tämä vaihe on kestänyt rapiat kolme vuotta. Tarkistin vanhasta blogistani, että vuonna 2009 - 2010 vatvoin melko samanlaisia ajatuksia. Silloinkin! Tuolloin yksi työ oli päättymässä ja peräti kolme muuta tarjolla. Niistä kaksi olisi ollut pääkaupunkiseudulla, mutta otin vastaan sen joka oli helpoin ja jäin Rovaniemelle. Vuotta myöhemmin kävin taas Helsingissä työhaastattelussa, mutta silloinkin tuli tarjolle helppo ratkaisu; uuteen työhön oli edellisestä matkaa n. 100metriä sisätiloissa.

Ottaessani vastaan kyseisen työn koin onnen potkineen kerrankin kunnolla! Oli sopivasti vastuuta ja haasteita, itsenäistä työskentelyä, ihana asiakaskunta, monipuolinen tehtävänkuva ja tolkun esimies! Mitä ihminen voi enää työltään toivoa?!? Napakymppi!

Muutaman onnen kuukauden jälkeen tolkun esimies sanoi itsensä irti, otti ja lähti! Seuraajalta puuttui johtamiskoulutus ja -kokemus ja se on sittemmin tuntunut kaikessa. Vähitellen työ on muuttunut raskaaksi, työmäärä on kasvanut moninkertaiseksi, samoin stressi. Johonkin se elämänilokin on ropissut; töistä kotiin raahustaa väsynyt ihminen, ulkoiluttaa koiran, laittaa syötävää, katsoo hetken telkkaria, käyttää taas koiran ulkona ja kömpii nukkumaan...

Tuli tuska! Kauanko tätä jaksaa? Mitä voin tehdä? Miten tästä selviän? Oivalsin kokeneeni ennenkin samanlaisen ahdistuksen,  tunteen umpikujaan joutumisesta. Muistin, miten paljon auttoi, kun kirjoitti paperille ajatuksensa senhetkisestä tilanteesta, miten halusi asioiden olevan ja millä keinoin muutos olisi mahdollinen....Aloin kirjoittaa lappuja; tässä olen nyt, tältä tuntuu, mitä minä todella haluan ja miten voisin muutoksen toteuttaa... Lapuista siirryin isommalle paperille, jäsentelin, pohdin, leikin ajatusleikkejä... Lopulta edessäni oli aarrekartta, suunnitelma, jossa tavoitteet ja reitit perille....

 Ajatuksilla on vahva voima, senhän olin jo kokenut! Kun päätös oli tehty, olo helpottui.  Pari päivää myöhemmin kerroin esimiehelleni lähteväni heti kun saan uuden työpaikan. Nyt olen taas lähdössä Helsinkiin työhaastatteluun. Olisiko kolmas kerta se toden sanoja....?!

Kesä menee, syksy tulee....!

Utu on jäänyt maisemaan liottaen vaarojen värit valuvan harmahtavaksi.. Muutamana yönä lämpötila on laskenut +5 asteen tuntumaan tai jopa alle, ja aamuisin sumu on maannut pumpulisina läiskinä puurivistöjen yllä. Koivuihin on ilmaantunut keltaisia lehtiä kielien ruskan alkamisesta.

Silti kesä hengittää vielä vahvasti. Kylmät yöt sulavat suloisen lämpimiksi päiviksi, aurinko helottaa poutapilvien lomassa. Lähimetsän kalliot lämpiävät keskipäivällä mukavasti ja niiden ympärillä maa tuoksuu hetken vielä heinälle ja sammalelle. Pieni harppaus ajassa eteenpäin ja metsän tuoksu muuttuu jängän kirpeydeksi ja mätänevien lehtien pistäväksi lemuksi.... Syksyn hajuja joista niin pidän!

 On ollut ihanteelliset lomailmat. Niin hyvät ja hienot, ettei suursiivouksesta tullut mitään. Vaikken erityisesti tehnyt mitään muutakaan lomaan kuuluvaa, aika mennä hurahti laiskotellessa ja elämäntuskaa potiessa. Pää on paisuksissa paljosta ajattelusta, mutta mitään elämän solmuja avaavia ideoita saatika ratkaisuja ei syntynyt. Vielä tämä viikonloppu välissä ja työhön palaa likipitäen yhtä väsynyt ihminen kuin lomalle lähti. Hatutus on korkeintaan kolminkertaistunut!

Ettei nyt vallan masentavaksi mene, niin tottahan jokunen loman varalle tehty suunnitelma ja aie on  toteutunutkin. Ikkunat on pesty  ja joku uusi verho ripustettu kodin piristykseksi. Astiakaapit on kollattu ja turhat vadit, lautaset ja kipot joko viety kirpparille tai varastoitu... Mieluisampaa ja spontaanimpaa on ollut tavata ystäviä ja osallistua paikallisiin kulttuuririentoihin. On nähty kesän trendihenkilöstä Kekkosesta tehty teatteriesitys ja silmät vesissä naurettu. Ja Wanhoilla Markkinoilla on juotu olutta ja syöty muikkuja ja poromakkaraa... Ja on pyöräilty kaupungin kylkeä alas, toista ylös toisen kerran iloiten ja nauttien, toisena kertana henki pihisten ja likipitäen matkalle jääden....

Parhain aikaansaannos on ehkä sittenkin "Aarrekartta", varsin vaatimaton ja kuvaton yhteenveto asioista joita kohti elämässäni haluaisin edetä. Paperinpalalle sutaistuna muutama itselle tärkeältä tuntuva asia, asioiden alla tarkempi kuvaus ja ehkä ajatus siitä, miten tavoitteeseen voisi päästä! Ajatusten seulontaa, selkiyttämistä ja lopulta pientä haaveiluakin!

Talvea kohti mennään, sinnitellään ja koetetaan jaksaa! Syksy ei paina vielä hartioissa, se on ajatuksissa kirpeän raikkaana ja värikylläisenä,  jotain, mitä haluaa odottaa...!

Kirkkautta!

Sunnuntaifiilistelyä...

Lisää kahvia!  Vaikkei se poista kurkun kuivuutta, eikä silmänympärysten raskautta, niin se kastelee ja virkistää, kuin elämän vesi!

Mistä muistui mieleen, että parvekkeen mansikka ja pari kituista yrttiä on kasteltava, ennenkuin lähtee asunnosta; päivä on alkanut viiltävän kirkkaana ja aurinkoisena, ei pilven pilveä taivaalla. On kaiketi tulossa kuuma päivä.

Huomasin, että lenkkipolulla lätäköt olivat kuivuneet pieniksi mustiksi mutalämpäreiksi. Vihdoinkin! Viime viikkoina Etelä-Lapissa on ollut lämmintä, mutta epätavallisen kosteaa. Aamut ovat olleet täynnä auteretta ja päivät epämääräisiä sadekuuroja. Mustia pilviä on seilannut taivaalla ja vaikka jossain on jyrähdellyt, sellaista puhdistavaa ja ilman kirkastavaa ukkosmyräkkää ei vain ole ollut...!Viikolla on kuitenkin tuullut reippaasti, minkä koirani ja minä ilolla pistimme merkille, sillä ilman kunnon tuulta ei metsäpoluille ole asiaa, jos ei halua kaataa pullotolkulla sääskimyrkkyjä päälleen ja tulla siltikin kupatuksi...

Äh, olen niin loman tarpeessa!

Pakolliset arkiaskareet jäävät aina sunnuntaille, koska arki-iltaisin olen  aivan liian väsynyt tekemään  mitään. Perjantai-illat pyhitän poikkeuksetta laiskottelulle, enkä välttämättä aina lauantaisinkaan saa piiskattua itseäni siivoamaan. Siksi sunnuntaisin on oikea kotityöähky; tiskaan, imuroin, pyykkään, silitän, teen ruokaa töihin ja pakastimeen valmiiksi... Vaihtelevasti! Mieliala nousee sitä mukaa kun työt saa tehtyä!

Päätän olla reipas; imuroin ja kokeilen miten käytettynä hankittu höyrymoppi tehoaa lattioihin, koirulin äänekkäästä protestoinnista välittämättä...! Sitten virkistäydyn suihkussa, laittaudun ja lähden pyöräilemään pojanpoikani syntymäpäiväkekkereille (jonne ehkä saavun vähemmän raikkaana, kuntoni huomioon ottaen..!). 

Ehkä selviän sieltä illaksi kotiin...!?!

Mukavaa sunnuntaita i alla fall!

Avaimet

Viime aikoina on tuntunut, kuin olisi täydestä vauhdistä törmännyt tiiliseinään....! Usein!!!


On perjantai, viikon paras päivä! Ihanaa, kun viikonlopun viettoon pääsee hieman aikaisemmin... ja tällä kertaa ansaitusti. Takana on työviikko josta ei ole puuttunut vauhtia, yllättäviä käänteitä ja haasteita.

Olen toukokuulla sopinut työkokeilusta, jonka tarkoituksena on perehdyttää kokeilija kotityöpalveluun.  Alaiseni ovat luvanneet asiakkaillemme tavallista laajempia siivouksia, ikkunanpesuja jne ja laatineet työsuunnitelmansa sen mukaisesti, että käytettävissä on ylimääräinen käsipari. Työkokeilija kuitenkin sairastuu, joten joudun itse kaveriksi auttamaan siivoustöissä. En itke, sillä käytännön työ on monen muun hyötynsä lisäksi todella virkistävää vaihtelua ainaisen toimistossa kökkimisen sijaan....

On siis perjantai! Olen melkein unohtanut siivouskeikan, pukeutunutkin aamulla sitä ajatellen vääriin vaatteisiin, kun alaiseni laittaa viestin jossa ilmoittaa tarvitsevansa apua...! Lupaan ilmaantua paikalle puolilta päivin.

Lähden toimistolta hyvissä ajoin kotia kohti. On vaihdettava vaatteet ja otettava työjalkineet mukaan. Matkalla puhelimeni soi ja kun vastaan, pyytää Krakovassa lomaileva tytär apua. "Hätätapaus" sanoo hän ja minä hätäännyn hetkeksi.  Ovat maksaneet majoituksen ennakkoon, mutta nyt heiltä tahdotaan maksua uudelleen, koska ei ole nettipankin kuittia todisteena maksusta. Tytär asuu kotimatkani varrella, joten lupaan hoitaa hänen pyytämän asian nopeasti. Kaikki järjestyy!

Kotona on hiljaista. Pojantyttäret ovat vieneet Nappinokan ulkoilemaan ja palailevat  juuri kun olen lähdössä jatkamaan matkaa. Hössötän itseni samaan hissiin heidän kanssaan. Kiirettä helpottaakseni kaivan laukusta työauton avaimet käteeni ja kun hieman väistän toista tytöistä, osuu käteni hissin oveen. Ehdin vain havaita, että avaimet ovat pudonneet ja luisuvat hissikuiluun. Huudahdan! Nostan kädet kasvoille. Voivottelen!

Toinen tytöistä sanoo heti, että "soita mummo tuohon päivystysnumeroon" ja se selkiyttää ajatukseni. Alan toimia. Varmistan kiinteistönhoitajalta, mitä pitää tehdä. Soitan sitten hissin huoltoyhtiön päivystävään numeroon. Ystävällinen naisihminen kertoo, että hälyttää huoltomiehen ja että käynti maksaa 140 euroa. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja!

Töihin on päästävä. Alaiseni on muutenkin kuulostanut harmistuneelta kun olen ilmoittanut viipyväni tämän äkillisen tapauksen takia. Odotamma reilut 10 minuuttia, kun auto kaartaa pihalle ja huoltomies hyppää siitä ulos. Hän marssii määrätietoisesti rappukäytävään, minä ja tytöt perässä. Muutamassa minuutissa hän on avannut hissikuilun oven, hypännyt alas lattialle ja noukkinut avaimen. Ehdin vain ajatella, että aika hyvä tuntitaksa, kun hän on jo poistunut paikalta.

Pääsen lähtemään töihin hikoilemaan ruumiillisessa työssä ja päivälle tulee pituutta, ennenkuin kaikki luvattu on tehty. Siinä touhutessa on harmi kadonnnut ja tilalla on hyväntahtoinen nauru itselle sekä hyvä mieli.

Ennen kotiin lähtöä palkitsen itseni sitruuna-lakritsijäätelöllä, istun lammen rannan nurmikolla ja annan auringon lämmittää itseäni!

Pankissa

Sain autokaupasta maksun käteisenä. Kaveri sanoi, ettei ollut ehtinyt mennä pankkiin jonottamaan niinä päivän tunteina kun pankki on auki.

Ajattelin, että mikäpä se siinä. Käväisen vuokranantajan pankissa joku päivä viemässä rahat hänen tililleen. Meni viikko ja alun toista, eikä aikataulut millään antaneet myöten kipaista keskikaupungille hoitamaan asiaa. Kun lopulta seisoin jonotettuani 20min rahatukku kädessä vieraan pankin virkailijan edessä, sain kuulla, että tilillepanosta ei-omalle-tilille veloitetaan 17 €, joka olisi myös pitänyt olla käteisenä mukana... Poistuin harmissani!

Rahat venyivät ruokapöydälläni jälleen useita päiviä, kunnes eräänä aamupäivänä oli muutenkin asiaa keskikaupungille, joten päätin hoitaa rahat omalle tililleni omassa pankissa.

Enpä ollutkaan astunut pankin ovesta sisään viimeisen parin-kolmen vuoden aikana! Seisoskelin ovella odottamassa pankin aukenemista, kun muuan rouva kiilasi ohi ja avasi ulko-oven pankkikortillaan. Purjehdin perässä sisälle eteiseen. Siinä seisoskellessa tein havaintoja pankkisalista ja muuttuneesta ilmeestä siellä. Kun ovi vihdoin avattiin, etenin saliin hämmentyneenä, koska en nähnyt palvelutiskejä missään. Vinosti hymyilevä työntekijä ohjasikin minut ulos toisesta ovesta tilaan, jossa oli kolme palvelupistettä.

Muutama muukin ihminen oli jonottanut pankin aukeamista. Kello oli vain muutaman minuutin yli kymmenen, mutta asiakasjono ulottui palvelutiskeiltä ulko-ovesta kadulle saakka. Siirryin jonon hännille lievästi itsekseni kiroillen...!

Lopulta oli vuoroni. Ojensin nuorelle naiselle rahani ja tilinumeroni. Henkilöllisyyskin piti todistaa. Neitokainen työnsi antamani setelit koneeseen, joka laski ne. Kirjaimellisesti alaleukani loksahti auki, kun neitokainen ilmoitti koneen laskeman summan, joka oli 50 euroa pienempi kuin autokaupasta saamani rahasumma.

Mitä kaikkea ehdinkään siinä miettiä; mihin olin tupeltanut viisikymmnetä euroa, kun en muistanut, olinko ottanut nipusta rahaa johonkin tarpeeseen... Entä ketä oli käynyt kotonani niinä viikkoina, kun rahat lojuivat pöydällä... Ja miten en ollut laskenut rahoja vielä kerran ennen pankkiin menoa!!!

Neitokainen kutsui luokseen esimiehensä ja ilmoitti hänelle, että "tämä asiakas väittää rahaa olleen 50 euroa enemmän kuin mitä laskin osoittaa". Rouva esitti muutaman kysymyksen minulle, kehotti neitosta laskemaan rahat uudelleen ja jopa kurkisti pöydän alle ja nosti roskiksenkin sieltä näkyvilleen. Muutaman todella pitkän ja hiostavan minuutin jälkeen rouva huomasi, että setelinlaskukoneessa vilkkui virhekoodivalo. Neitokainen kaiveli rakennekynsillään sieltä setelini, kirjasi rahat tililleni ja otti allekirjoitukseni. Missään vaiheessa "tämä asiakas" ei saanut häneltä edes pahoittelua tapahtuneesta.

Taas opin jotain; en halua koskaan mistään enkä keneltäkään käteistä rahaa, ainakaan jos en voi kuluttaa rahoja saman tien...! Pankkiin en halua mennä asioimaan, etenkään jos tulee kohdelluksi "tämänä asiakkaana".

Onneksi "Loppu hyvin, kaikki hyvin"!

Auto

Sitähän sanotaan, että joka päivä on jotain uutta opittavana. Kun oppii yhdenkin uuden asian päivässä, ei päivä ole mennyt hukkaan!  Kokemuksesta tiedän, että yhdestä asiasta voi oppia monta läksyä!

Minulle uusien asioiden oppiminen tuntuu tapahtuvan joko "kantapään kautta" tai "lyömällä päätä seinään"... Onnikin useinmiten potkiessaan käyttää piikkareita!

Onni (ja terve itsesuojeluvaisto) oli jättänyt kengät kotiin sinä päivänä kun sain nykyisen työpaikkani. Olin niin tohkeissani, että päätin hankkia auton, jolla voisin hurruutella maakunnissa työmatkoilla. Auton hankintaan otin apuun "puun-takaa-sukulaismiehen", joka on toiminut neuvonantajana autonhankinnassa monille ja jolla on hommasta paljon tietoa, kokemusta ja suhteita. Noh, autokauppa tuli tehtyä asianmukaisten koeajojen ja pähkäilyjen jälkeen. Lainarahaa piti tietenkin ottaa rutkasti, mutta olihan se sen arvoista; olla autonomistaja!

Pian totesin, että oli ostanut sian säkissä; auto ei vain syönyt vaan suorastaan hörsi öljyä ja kulutti polttoainetta. Kesään tultaessa moottori alkoi käydä epätasaisesti ja sammuilla. Heinäkuussa kun auto olisi pitänyt katsastaa, se hyppeli kuin kenguru ja sammuili! Auto vietiin sitten erään automiehenä pidetyn mieshenkilön hoiviin. Tämä kehui, että hän se saisi (katsastus)leiman vaikka ratapölkkyyn.  Minähän uskoin!

Meni viikko, pari. Soittelin toiveikkaana jotta joko pirssini olisi kunnossa ja katsastettu... Ei ollut; ei ollut kuulema löytynyt vielä sitä vikaa millä moottori lakkaisi uskomasta olevansa kenguru! Vaihdettiin puolaa ja tehtiin kaikkea, mistä auton konepellin alaiseen maailmaan vihkiytymättömän pää meni vain sekaisin... Pitäisikö minun esimerkiksi tietää, mikä on lampadan anturi?!?

Meni taas viikko, toinenkin! Sitkeästi soittelin. Nyt oli kaverin äänessä pientä epävarmuutta kun kertoi, että oli ollut koeajolla tarkoituksena viedä auto katsastukseen kun auton pakoputki oli tippunut tielle ja  mennyt lyttyyn... Olivat sitten takoneet putkea uudelleen pyöreään muotoon ja laittaneet paikoilleen, mutta jotain häikkää oli jäänyt.

Seuraava soitto saattoi jo repimään hiuksia ja miettimään taas, millaiset pirun piikkarit onnella olikaan ollut jalassa tässä autokaupassa...! Kaveri kertoi, että oli laittanut pakoputken paikoilleen ja lähtenyt ajamaan... Oli huomannut että kas-kas, katalysaattori oli kuumentunut punaiseksi ja pelästynyt, että palaa koko auto!!! Minä siihen, että no voivoi, autoliikkeen isokasko on voimassa, olisit antanut palaa vaan... No, ei tietenkään! Oli poistanut koko katalysaattorin...Minäkin sentään ymmärsin, ettei katsastusleimaa ilman sitä pömpeliä irtoaisi.

Tässä vaiheessa aina herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi luottaa lupauksiin.

Olin jo keväällä soitellut autokauppaan, kysellyt menikös tässä nyt kaikki ihan oikein ja olisiko liike halukas korjaamaan auton. Kesä korvilla ehdotin kaupan purkua. Aiemmin asiallinen ja ystävällinen autokauppias puhutti minua kuin vähäjärkistä (lue; autoileva nainen); autokaupalle ei kuulu mitään korvausvelvollisuuksia näin vanhan auton osalta. Ei auttanut yhteydenotto kuluttaja-asiamieheenkään. Olisi pitänyt osata purkaa kauppa heti!

Auto seisoi kesärenkaat alla talven "korjausmiehen" hallin seinustalla. Olin laittanut sen seisontaan (mikä ilmaus!), ettei tarvinnut enää maksella vakuutuksia ja veroja.  Kävin pari kertaa katsomassa, miten surulliselta se näytti korkea kasa lunta katolla.

Kevään korvilla kaveri soitti ja kysyi, myisinkö auton hänelle. Halvalla meni, mutta menköön! Huolenaihe oli poissa, vaikka velkaa riittää vielä pitkään maksettavaksi! Auto sai uuden elämän uudesta moottorista (johon minulla ei ollut varaa) ja nyt joku nuori huristelee sillä tuolla kaupungilla. Minä mietin taas, kuten ennen auton "omistamista", miten pääsisin koiran kanssa pois kaupungista metsiin samoilemaan...

Kai tästä jotain opittiin?

Kevät koettelee

Kevätväsymys on iskenyt! Se on tarrannut kaksin käsin kehoon ja mieleen, lamaannuttanut elinvoiman ja aloitekyvyn... !

Väsymys on sellaista pään huminaa, tarkkaamattomuutta ja keskittymiskyvyn puutetta, joka ei varsinkaan työelämässä  aiheuta kiitosta. Mutta eipä kotonakaan oikein tahdo tapahtua! Vaatehuoneesta on nostettu talvivaatteet ja jalkineet eteisen lattialle, mutta siihen on urakka rauennut.  Tiskit on taas tiskaamatta ja pyykki ripustamatta...Ei jaksa!

Ei ole mitään erityistä murhetta, mutta mieli on kovin alavireinen. Itse asiassa se on yhtä ankea kuin  nuo likaiset lumikinokset metsässä. Tai samea kuin vielä sulamaton harmaaksi muuttunut  jää, jonka kirkkaus on sammunut... Itku on herkässä, ärtymys äkkiä läsnä...!

Kyllä, veriarvot on normaalit. Kyllä, syön vitamiineja. Kyllä, ulkoilen koiran kanssa päivittäin, vaikken juoksulenkkejä teekään enkä käy salilla. Kyllä, nukun kohtuullisesti vaikka aamuisin tuntuukin, ettei jaksaisi nousta ylös. Ja kyllä, olin juuri lomalla...

Kyllä, se on tämä kevät!

Tiedän sen siitä, että sama tila toistuu joka kevät, joka toukokuu!  Muistan kaukaa lapsuudesta jo tämän keväisen väsymyksen. Koulusta sai olla jonkun päivän pois ja syödä Sanasolia! Energia palasi kun jäät lähtivät ja routa suli, nurmikot viheriöivät ja rentukat kukkivat. Kesä voitti.

Kunpa nytkin kesä voittaisi, pian!

Koulutusta saattohoitoon

Olen puolileikilläni heittänyt, että jos sattuisin voittamaan lotossa, tietäisin miten rahat sijoittaisin… Perustaisin Lappiin oman saattohoitokodin! Tokihan ymmärrän, ettei lottovoitoksi riittäisi muutama tonni, eikä edes muutama miljoona ja senkin, että toiminnan taloudellinen kannattavuus olisi taattava ja varmistettava… Mutta mikään ei estä ajatusleikkiä!

Toistan ehkä itseäni kun viittaan tässä muutamiin kokemuksiin saattohoidosta. Tokihan taas ymmärrän, että kattavaksi kokemukseksi aiheesta ei riitä muutama kuoleman rajalle saateltu omainen. Silti, niinäkin muutamina kertoina havainnoin monenlaista suhtautumista, hoitotapaa, asennetta ja ihmistä kuolevan ympärillä.  Niiden pohjalta olen muodostanut oman käsitykseni siitä, millainen hyvä saattohoito on.

Toistan ehkä lisää itseäni, mutta olen sitä mieltä, että jokaiselle kuuluu oikeus saada kuolla arvokkaasti. Ja jokaisen pitää saada myös itse päättää millaisessa ympäristössä elämä päättyy, ainakin milloin  kuolema on odotettavissa korkean iän tai kuolemaan johtavan sairauden muodossa. Äkilliset kuolemantapaukset ovat tietenkin erikseen. Sitäkin mieltä olen, että saattohoidon tulisi kuulua kaikille sitä haluaville sairauteen katsomatta. Erityisesti vanhuksille, joilla ei ole omaisia tai muuten läheisiä ihmisiä paikkakunnalla pitäisi olla saattaja viimeiselle matkalle, jos he sitä haluavat.

Saattohoito on minulle sydämen asia, siksi se kiinnostaa myös joko vapaaehtoistyönä tai jotenkin muuten toteutettuna. Olen käynyt muutamissa koulutuksissa, reilu viikko sitten jälleen yhdessä.  Kouluttajana oli Terhokodin kokenut sairaanhoitaja Miia Salonen, joka osasi puhua kuolemasta neutraalisti, mutta lämpimästi. Häneltä  sain paljon vahvistusta näkemyksilleni; hän ikään kuin lausui ääneen omat ajatukseni mm. kivunlievityksestä, hoitajien läsnä olemisesta, kuolevan kyvystä tiedostaa ympäristöä silloinkin kun on kykenemätön kontaktiin…. Se oli vapauttava kokemus!

Toukokuun puolivälissä Rovaniemen kaupunki järjestää myöskin saattohoitoon liittyvän täyspitkän koulutuspäivän. Miia Salonen tulee tuolloinkin luennoimaan. Illan avoimessa keskustelutilaisuudessa esitellään paikallista saattohoitoyksikköä. Odotan todella suurella mielenkiinnolla, miten päättäjät näkevät saattohoidon kehittämistarpeet tässä kaupungissa ja toivon hartaasti, että tilaisuudessa toivottavasti esille tuleva yleinen mielipide huomioidaan saattohoitoa kehitettäessä.

Surinaa korvissa

Avaatko aamulla ensimmäiseksi radion tai television? Kuunteletko leppoisaa musiikkia tai katsotko ehkä lastenohjelmia? Vai onko aamu-tv:n lähetys päivän avauksesi? Seuraat siis maailman tapahtumia korva tarkkana? Oletko niitä ihmisiä, jotka ovat koko ajan töitä tehdessäsi tai kotona askarrellessasi "antennit ulkona",  valmiustilassa vastaanottamaan uutisia! Tuleeko puhelimeesi tekstiviestinä uutiset?

Tuntuuko, että jos et koko ajan ole ajan hermolla, olet hukassa!

Hyvä on!

Voitko kertoa miksi!?! Miksi sinulle on tärkeää tietää nousivatko jonkin yhtiön osakkeet, osoittautuiko joku kansanedustaja epärehelliseksi, veikö tsunami tällä kertaa enemmän vai vähemmän ihmisiä kuin viimeksi, syttyikö jossakin Lähi-Idän valtiossa taas sota vai joutuiko Chilessä tai Kiinassa kaivosmiehet loukkuun...? Montako ihmistä on joutunut työttömäksi, päättikö hallitus nostaa veroja, laskevatko palkat, kuolevatko Afrikan lapset edelleen nälkään? Tai kuinka suuri jäälautta nyt lohkesikaan Napajäältä, miten ohueksi otsonikerros on  ohentunut, purkautuiko Hekla, tuleeko maailmaloppu!?

Onko sinulla huoli, että jäät paitsi jotakin tärkeää tietoa?

Tiedätkö mitä! Taidat pelätä! Pelätä pahinta, koko ajan!

Koiruus parka... Ei se ole koirallekaan ikääntyminen aivan helppoa! Eikä uroskoiralla ainaskaan. Tällä minun Nappinokallani varsinkaan...

Koirulini on näillä kulmilla tunnettu ärhäkkyydestään, jopa siinä määrin, että eräät toiset koiranulkoiluttajat lähtevät kiskomaan omaa koiraansa eri suuntaan, kun näkevät meidän lähestyvän. Haluavat välttää nokkakosketusta! Niin haluan minäkin! Nappinokalla kun tuntuu olevan ihan oma suhtautumistapa vierasiin koiriin.

Nappinokalla on napoleonkompleksi. Se on pieni mutta peloton isojakin koiria kohdatessaan ja haluaa heti näyttää, kuka on kulman kunkku. Ja rasistikin tuo peijakas on; mitä mustempi toinen koira, sen kiivaampi on Nappiksen haastehaukku...! Ainakin kerran isottelu on päättynyt verisesti; otsassa komeili iso haava...

On vain muutama narttukoira, jonka läheisyydessä Nappis käyttäytyy lähes asiallisesti, ilman mahdotonta rähinää. Se saattaa jopa heittäytyä leikkisäksi, keikistellä pikku roppaansa ja heilutella iloisesti häntää tyttösen hyväksyntää kerjäten... Niinnoh! Tuollainen miehinen käytöshän on koiralle luontaista, mutta perimmäinen syy lienee siinä, että tyttökoirat näyttävät  Nappikselle ns. "kaapin paikan" ja siihen on kaverin tyytyminen...

Ei ole aina aivan hauskaa lenkkeillä Nappiksen kanssa. Kun se on sillä päällä! Usein sattuu, että se ottaa vainun jostakin poikakoirasta, joka sitä erityisesti ärsyttää tai se hoksaa kadun päässä naapuritalon huskyn, jota pitäisi ehdottomasti päästä herjaamaan lähietäisyydeltä! Silloin mahdamme olla hupaisan näköinen kaksikko; peini koira vetää kaikin voimin tuohon suuntaan ja emäntä tulee suttina perässä....


Kiusallisia tilanteita syntyy silloin tällöin! Joskus, tosin mahdottoman harvoin, hiippailen yöaikaan kotiin ja saadakseni aamulla nukkua hieman pidempään vien koirulin ulkoilemaan. Hiirenhiljaisessa rappukäytävässä hiippailumme herättää kuitenkin kaikki talon koirat ja syntyy ketjureaktio; ensin haukahtelee seinänaapurin rottis, mistä neloskerroksen iso narttu innostuu ja pian  kakkosen norjanharmaakin liittyy mukaan.... Nappinokka tietenkään malta pitää hiljaisuutta vaan säksättää sen minkä ehtii, vaikka koetan sitä hyssytellä ja kuonoakin kiinni pitää... Turha mainita, että naapurit tykkäävät!

Syksystä lähtien koirulilla on ollut pissatulehduksia joita tietenkin asianmukaisesti antibiooteilla on hoideltu. Hoidot eivät vain ole auttaneet. Koira alkoi pissailemaan sisälle ja yhtenä yönä jopa sänkyyni. Käytiin taas eläinlääkärin vastaanotolla missä ultraus paljasti todellisen syyn vaivoihin; virtsakiviä! Eikä mitään pientä soraa, vaan ihan kunnon kokoisia murikoita...!

Nyt sitten odotellaan, että antibiootit nitistävät tulehdukset ja koiruli voidaan leikata. Koska eturauhanenkin vaivaa, tehdään samoilla nukkumisilla kastraatio. Ehkäpä sitten voimme reissata Nappiksen kanssa maailmalle yhdessä, rauhallisesti ja arvokkaasti liikkuen.... (hahhhahaahhha!!!!!)

Elämää koiruuden kanssa...

Lapsen saannilla ja koiran hankkimisella on joitakin yhteneviä piirteitä. Ainakin hyviä neuvoja satelee kaikkialta.  Etenkin lapsettomista ja koirattomista kanssaeläjistä tulee niitä parhaita kasvattajia, kaiken osaajia ja tietäjiä...!

Voisi olettaa, että lapsista jotain tiedänkin, koskapa kaikki omani kasvoivat aikuisiksi. Alaakin olen hieman opiskellut. En silti, enkä etenkään näillä tiedoilla, sanoisi olevani kasvattamisen asiantuntija.

Tunnustan, että niin kauan kuin itselläni ei omaa koiraa ollut jaoin auliisti näkemyksiäni koiranhoidosta niin oikealle kuin vasemmallekin… ”Koira on perheenjäsen, siitä pitää kantaa vastuuta ja huolehtia kuten lapsesta.  Ja rajatkin sille täytyy asettaa…. Onkohan koiran hankinta nyt tuossa elämäntilanteessa järkevää? Jne…” 

Kyllä vain, uskon edelleenkin, että koira on ”perheenjäsen” ja tiedän jo senkin, miten paljon koiraa on hoidettava ja siitä on vastuuta kannettava.  Rajojakin olen koettanut koiralleni asettaa…! Samoin kuin äitinä, ei minusta ole näillä koiranomistajakokemuksilla  tullut koirankasvattaja-asiantuntijaa, vaan pikemminkin päinvastoin….

 Koiruli , tuolloin 5-vuotias, tuli luokseni asumaan  reilut kaksi vuotta sitten. Mitä enemmän elämää koirulin kanssa kertyy, sen nöyremmin oman tietämättömyyteni ymmärrän. Hissuksiin on opeteltu yhteiseloa ja tavoille totuteltu.  Rajoja koetellaan tietysti edelleen. Elämä koirulin kanssa on hauskaa ja hupaisaa, vaan ei aina aivan ongelmatonta. Haasteina on koirulin herkkä vatsa, hurjana hyrräävät testosteronit joista seuraa ärhäkkä suhtautuminen kaikkiin muihin nelijalkaisiin puhumattakaan pissavaivoista tai korvien ja kynsien hoidosta…

Koiran hoitamisessa on myös monenlaisia velvoitteita, kuten säännöllinen ruokinta, ulkoiluttaminen  ja virikkeiden järjestäminen. Liikunta tosin ei ole lainkaan huono velvoite tällaiselle sohvaperunuuteen taipuvaiselle ikääntyvälle naiseläjälle. Koirulia ei tietenkään voi jättää yksin pitkiksi ajoiksi, töistä on kiirehdittävä kotiin ja työmatkojen ja muiden reissujen ajaksi hommattava hoitopaikka.

Joskus käy niinkin, että koiruli menee hoitoon ja emäntä jää yksin kotiin. Näin kävi aivan vasta, kun sairastin kovan flunssan enkä jaksanut koirulia hoitaa… Oli hämmentävää huomata kuinka ison paikan pieni koira on elämästäni  valloittanut! Ilman koirulia koti tuntui todella tyhjältä!

Ei ota syntyäkseen, ei! Nimittäin kirjoituksia tänne blogiin...! 

Ei se johdu (onneksi) siitä, etteikö kaikenlaisia ajatuksia ja ideoita päässä liikkuisi. Varsinkin silloin kun talsin Nappinokan kanssa aamuhämärissä pitkin lumisia metsiä vilistää ajatuksissa sellaiset määrät dialogia, että  yhden ja kahden kirjankin aiheet olisi äkkiä koossa. Vaan jokin tässä tökkii...! Kun istun koneen ääreen, kaikki sanat juoksevat karkuun, hienot ajatukset puffahtavat savuna ilmaan ja pään valtaa totaalinen tyhjyys.

Varmasti tekstin syntymisen vaikeuteen vaikuttaa se, että vierastan tämän blogin ulkoasua tässä kirjoitusvaiheessa. Aamutihruisillä silmillä tuskin näkee kirjaimia, pitäisi hetikin olla muuttamassa fonttia ja kirjainkokoa, kun en ole saanut keksittyä asetuksia, joilla saisi kaiken pysyvästi säädettyä mieleiseksi. Totta puhuen, olen ollut hieman laiska etsimisessäkin...

Jos voisikin tehdä suoran tiedonsiirron ajatuksistansa tietokoneelle silloin kun mielessä pyörähtelee maailmankaikkeuden suurien ongelmien kaikki ratkaisut. Tai ihan vain vastaukset omiin pikku murheisiin...! Ehkä jonakin päivänä sekin on mahdollista kun tekniikka tästä vielä kehittyy. Tai sitten ihmiset oppivat käyttämään omia ajatuksensiirron resurssejaan paremmin.

Sitä odotellessa mukavaa viikonlopun alkua, ystävät! Nautitaan kauniista valkoisista ja sinisistä talvipäivistä, ulkoillaan ja ... vältellään influenssoja!

Maailmanloppuja ja häähumua...

Rakas tyttäreni ja hänen monivuotinen elämänkumppaninsa astuivat avioliittoon Mayojen maailmanlopun päivänä 21.12.2012.

Mikä ihana tilaisuus se olikaan! Agroksenmäen holvikellari tarjosi tunnelmalliset puitteet ja  toteutus oli onnistunut ja mukavan rento. Suloisina morsiusneitosina toimivat vanhimman pojan tyttäret ja tyttären isä, asiaankuuluvasti jännittäen, luovutti tyttären sulholle. Vihkimisen toimittanut naispuolinen rauhantuomari puhui lämpimästi jakaen viisaita elämänohjeita kestävään avioliittoon... Morsian näytti kauniilta ja sulhanen loi häneen vihkimisen aikana kovin rakastuneita silmäyksiä.... Kuuden vuoden yhteiselo ei ole himmentänyt rakkautta heidän välillään.

Morsiusparin elämän tärkeintä hetkeä oli todistamassa toista sataa henkeä sukulaisia, ystäviä ja molempien työtovereita. "Morsiamen ryöstön" kaltaiset, perinteisemmät ohjelmat oli suosiolla unohdettu, vihkimisen lisäksi muita muodollisuuksia oli vain kakun leikkaaminen ja onnittelukierros. Tyttären isä piti hellyttävän, humoristisen pienen puheen ja tyttären työtoveri esitti pari kaunista laulua. Myöhemmin illalla  nuorin tytärkin intoutui laulamaan morsiusparille.

Oli hauskaa tavata morsiusparin ystäviä ja työtovereita sekä tutustua useisiin sulhasen sukulaisiin. Niin monia sydämellisiä ja iloisia kohtaamisia.

Todellakin, ihanan ihanat häät!  Niin paljon ja suuria tunteita, niin paljon toiveita ja unelmia... Kunpa nuorella parilla riittäisi taitoa, tahtoa ja viisautta luovia elämän karikoissa katkaisematta nyt sydämet yhdistäneet siteet. Toivon, että yhteiseen elämään mahtuu paljon rakkautta, onnea ja iloa! 

Uusi aika, uudet tuulet... toivottavasti!

Yksi vuosi jälleen takana

Vuoden aikana ei blogiin syntynyt yhtään riviä asiaa eikä asian viertä...! Kirjoitushalutkin taisivat olla hiipuneet jo aikaa ennemmin; ei ollut mitään uutta sanottavaa eikä samaa vanhaa jaksanut toistella... ! Ajattelin siis soveltaa Kurjen blogiini ohjetta, joka kehottaa kotitalouksia kantamaan kierrätykseen eli hävittämään kaapeissa pyörivät vaattet tai nurkissa lojuvat tavarat, joita ei vuoteen ole käytetty.

Näissä ajatuksissa kävin vielä vanhemmassa, vuonna 2007 Kiinassa aloittamassani blogissa lukemassa elämäni tapahtumista, mietteistäni, toiveistani... Muistin, miksi kirjoittaminen oli ollut noina vuosina niin merkityksellistä. Olin peilannut kirjoituksissani elämääni itseeni mutta yhtä lailla ollut vuorovaikutuksessa monien muiden bloggaajien kanssa, joskus hyvin syvällisestikin. Ilokseni joidenkin lukijoiden kanssa yhteys on jatkunut muualla, jopa oikeassa elämässä!

Blogeja lukiessani olin havaitsevinani kirjoitustaidossakin jonkinlaista kehitystä. En suinkaan kuvittele  ahkeran kirjoittelun toimivan tyyliin "harjoitus tekee mestarin", mutta tiedän kokeneeni puhdasta iloa jos onnistuin omista ajatuksistani ja muistoistani luomaan lukukelpoisen tarinan. Rohkaistuin jopa runojen riimittelyyn, mitä jo sinänsä pidän pienenä saavutuksena.

Näin tässä kävi; hävittämisen sijaan tein tänään uuden blogin. Juuri nyt en takaa, että tänne ilmaantuisi päivityksiä, vaikka tunnistankin itsessäni jo jonkinasteista innokkuutta... Onpahan kuitenkin ovi avattu, jos sattuu inspiraatio iskemään. Ja tottakai toivon, että vanhat tutut ja monet uudet bloggaajat löytävät tiensä tänne. Eihän kukaan kirjoita vain itselleen, eihän...?!?