Elämänmuutos osa 3.

Kuka sanoo, että perjantai 13. päivä on jotenkin epäonninen? Olen aina ollut asiasta eri mieltä, mutta nyt voin vannoa, että silkkaa onnea siihen sisältyy!!!

Matkasin siis työpaikkahaastatteluun Helsinkiin perjantaina 13. pvä. Olin nukkunut junassa oikein hyvin yön ja aamulla olin virkeä ja harvinaisen rauhallinen. Aikataulutkin sopivat erinomaisesti, ei ollut kiireen tunnetta. Kun olin jo kertaalleen ryhmähaastattelua harjoitellut, en kamalasti pohtinut, millainen se olisi, enkä sitä, miten siitä selviäisin.

Haastattelu sujui jotenkin leppoisasti ja kun se päättyi, minua pyydettiin tulemaan tunnin kuluttua uudelleen samaan paikkaan. Uskoin kyseessä olevan henkilökohtaisen haastattelun, jossa joutuisin vakuuttamaan haastattelijan siitä, miksi juuri minut pitäisi palkata...! Yksikönjohtaja alkoikin kertomaan, millaisesta työpaikasta, tehtävistä ja asiakkaista on kyse, mitä suunnitelmia yksikön kehittämiseksi on ja miten palkkaus muodostuu. Se ainoa kysymys olikin, milloin voisin työn aloittaa!

Kesti jonkin aikaa, enenkuin käsitin, mitä siinä tapahtui. Olin saanut työpaikan sekä lupauksen selvittää mahdollisuus työsuhdeasuntoon.  Jo seuraavana maanantaina sain soiton, että asuntokin on, jos sen haluan. Nyt olen toimittanut työtodistukset sekä verotietoni ja odottelen sekä työsopimusta että vuokrasopimusta allekirjoitettavaksi.

Edelleen nipistelen itseäni varmistaakseni, ettei tämä ole unta vaan totisinta totta. Koetan olla miettimättä vielä muuttoa, sillä paniikki iskee heti jos päästän ajatukset liikkumaan aiheessa.  Koetan ponnistella vuoden viimeiset työpäivät vihoviimeisten työasioiden parissa, vaikka äärimmäisen vaikealta kaikki tuntuu!

Olen ollut onnekas ja olen myös hyvin onnellinen ! Sillä kukapa olisi uskonut! Elämä tuuppasi oikein vauhdilla muutoksen liikkeelle ja eteenpäin. Kaikki Aarrekarttaan kirjaamani toiveet ovat toteutumassa! Kaikki muuttuu! Uusi vuosi tuo tullessaan uuden työn, asuinympäristön ja sisällön elämääni!

Toivotan myös kaikille teille 

Jännittävää ja Onnellista Uutta Vuotta!

Elämänmuutos, osa 2...

Selailin viikko sitten aikani kuluksi kirjanmerkkitallenteitani. Jossakin siellä kohdassa "työ" oli linkki Oikotien avoimille työpaikoille. Olen aivan unohtanut, että työpaikkoja löytyy muualtakin kuin kaupunkien omilta sivuilta tai mol:sta!  Yllätyksekseni eteeni aukeni Helsingin Diakonissalaitoksen ilmoitus, jossa haetaan lähihoitajia ja sosionomeja eri asumispalveluyksiköihin..

Pessimisti sisälläni kuiskutteli, että paikat on jo täytetty kun hakuaika oli alkanut jo 15.11, mutta hetken kursailtuani päätin soittaa ja kysyä tarkemmin tehtävistä, asiakkaista ja tietysti palkastakin. Kävinkin pitkän ja mukavan keskustelun yksikönjohtajan kanssa ja sain kaipaamani infon kaikesta. Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä kiinnostuneempi olin ja sitä innokkaampi olin kuulemaan lisää. Lupasin laittaa hakemuksen ja minulle luvattiin, että pääsisin haastatteluun.

Lauantaina väkersin rekryohjelmaan hakemusta sen seitsemän kertaa, mutta aina lähetysvaiheessa nettiyhteys katkesi. Lopulta luovutin! Sunnuntaiaamuna päätin yrittää vielä kerran ja uskoa, ettei paikka ole minulle tarkoitettu, jos hakemus ei menisi nyt läpi. Menihän se! Maanantai-iltana myöhällä luin s-postista kutsun tulla haastatteluun pe 13.12 klo 9.

Olin vasta ollut pari viikkoa reissun päällä ja käynyt jo aiemmin yhden kerran haastattelussa Helsingissä, joten kukkaronpohjalla ammotti suuri tyhjyys. selatessani matkustusvaihtoehtoja iski epätoivo; junalla tai lentäen, molemmissa hinta hipoi 250 euroa! Tyttären neuvosta laitoin facebookkiin kyselyn, olisiko joku menossa/tulossa ja kaipaisi ajokaveria/kulujen jakajaa. Siunattu naamakirja!!!! Pian entinen työkaveri laittoi  viestin, että oli nähnyt jonkun kaupittelevan junalippuja. En löytänyt ilmoitusta mutta tämä ystävällinen sielu käytti seuraavana aamuna monta tuntia ilmoituksen etsintään ja linkitti sen löydettyään minulle.Laitoin heti ilmoittajalle kyselyn lipuista ja tuntia myöhemmin hän soitti sopien tapaamisen samalle illalle. Minulla oli illalla kädessäni lippu yöjunaan 12. -13.12 ja kumma tunne siitä, että nyt tapahtuu asioita, joihin en enää itse vaikuta!

Joskus vain kummia asioita tapahtuu! Ehkä pitää uskoa aarrekarttaan ja ajatuksen voimaan! Aloin nähdä haastatteluun pääsyn todellisena mahdollisuutena saada työpaikka, vaikka kuumeisesti pohdinkin, saisinko perjantain töistä vapaaksi. Kun sekin järjestyi tuli tunne, että elämä on tosissaan tuuppaamassa minua johonkin uuteen!

Elämänmuutos, osa 1

Kipuilu jatkuu...

Elämänmuutos ei tapahdu sormia näpsäyttämällä! Ei todellakaan! Viime keväästä asti olen oloani kipuillut, raastanut hiukset päästäni ja valvonut öitä koettaen saada otteen elämästäni. Syksyn tullen aloin ymmärtämään mistä tässä on kyse; nyt on tehtävä päätöksiä ja lähdettävä kulkemaan toisia teitä. Tein siis aarrekartan!  Olen sitä oikeaoppisesti kurkistellut usein ja ajatellut sen sisältöä tiiviisti, jotta muutos alkaisi tapahtumaan.

Kauheasti ei vain ole tapahtunut! Vaapun edelleenkin epämääräisesti toiveideni mukaisen ja tämän nykyhetkeä hallitsevan todellisuuden välimaastossa. Totuushan on, ettei sitä noin vain lähdetä loikkaamalla toisenlaiseen elämään! Pitää olla tieto toimeentulosta mutta ennen muuta jokin varmuus siitä, että elämä todellakin paranee vaihtamalla...!

Työsuhde päättyy vuoden vaihtuessa ja vaikka huokaisen silloin syvään helpotuksesta, näen jo huolen pilvien kerääntyvän taivaanrantaan. Ihminenhän ei elä pelkästä pyhästä hengestä, ei ainakaan näinä aikoina. On maksettava edelleen vuokrat ja sähköt, puhelimet ja ruoat ja vaikka kuinka niukasti eläisi, ei työttömyyspäiväraha pitkälle riitä.

Tällä iällä, olkoonkin kuinka kliseistä tahansa, ei ole helppoa saada uutta työtä. Koulutusta vastaavia paikkoja ei ole juurikaan auki, ei koko Suomessa. Suuntautumiseni ja kokemukseni rajaavat niitä lisää. Asetan myös itselleni rajoja; ei vammais-, mielenterveys- eikä varsinkaan päihdetyötä! Eikä sossuun, eikä Kelaan! Mitä  jää jäljelle?!?

Olen syksyn aikana laittanut kolme työpaikkahakemusta, joista yhteen sain kutsun ryhmähaastatteluun, mutten saanut paikkaa. Yksi oli lyhyempiaikainen sijaisuus, toisesta ei ole kuulunut mitään. Tänään laitoin taas yhden hakemuksen. Siitä tiedän jo, että mahdollisuus päästä haastatteluun on olemassa, sillä soitin etukäteen yksikön vastaavalle. Katsotaan!

Kaikenkaikkiaan pahinta on epävarmuus. Se kalvaa mieltä, ahdistaa. Tuhannet kysymykset toistavat itseään; onko muutos ratkaisu ongelmiin, paraneeko elämäni vai menenkö ojasta allikkoon, mitä siitä seuraa, entä jos...!

Kuitenkin; muutos tapahtuu, olen siihen valmis, lopun näyttää aika!

Lomalla

Tänään lautasellani kellottaa kaupan kanaburgeri ja kupissa tavallista Liptonin teetä! Tänään palataan arkeen, totutellaan taas kotiruokaan joka huuhdotaan alas kraanavedellä. Huoh!

En tiedä mistä aloittaisin! Ehkä siitä, että työsopimus on päättymässä ja kertyneitä lomapäiviä on pidettävä pois. Ja siitä, että elämänkaaren mittariin napsahti lukema, jota ei halunnut juhlia, joten oli hyvä ottaa etäisyyttä arkisiin ympyröihin. Kaksi viikkoa lomailua, reissaamista uusissa paikoissa, pitkäaikaisten haaveiden toteutumista, liikkeellä oloa ja kokemuksia. Oli myös hyvä hetki toteuttaa pitkäaikainen haave matkustaa Viron Otepäälle.

Eihän se ihan mennyt niin kuin ajattelin, toisaalta, kaikki meni paremmin kuin osasin edes toivoa!
Tytär toimi primus motorina ja organisoi lennot ja laivamatkat, skumpat ja sviitin. Äiskää vietiin yllärinä kasvohoitoon ja Tallinnassa parhaimpaan ravintolaan Boccaan syömään upea illallinen.

Oma koiruli jäi hyvään hoitoon lastenlasten ja heidän äitinsä luo joten kevein mielin sain reissussa olla. Koiraton ei loma kuitenkaan ollut, aivan päinvastoin; hellyttäviä rapsutettavia riitti joka huushollissa!


                          


Kaksi viikkoa täynnä elämyksiä, ruokanautintoja, hienoja viinejä ja skumppaa. Kuvassa tarttolaisen gourmet ravintola Mokan (lausutaan Mokka) herkkuja.





Reissuni yksi jännityksen aihe oli tavata monivuotisia blogiystäviä. Aloitin blogin kirjoittamisen vuonna 2007 ollessani Kiinassa ja monet tuolloin muodostuneet blogiystävyydet ovat kantaneet tähän päivään ja siirtyneet myös Facebookiin. Muutamia heistä olen jo tavannut, nyt toivoin tapaavani muutaman lisää...

Santahaminassa vierailin jo toistamiseen ystäväni Arjan luona, ihan yökylässä, ja kyllä oli hauskaa! Oli myös suurensuuri ilo tavata vihdoinkin monipuolisesti luova ja lahjakas Susupetal hänen näyttelyssään Mellunmäen Mellarissa. Otepäässä asuvan Villa Ottilian emännän Tiina Linkaman tapaamiseen tarvittiin muutama tunti istumista virolaisessa luksusbussissa, mutta Tartton bussiasemalla kohdatessamme tuntui kuin olisi aina tunnettu. Pieni hauska blogiystäviin liittyvä lisä oli kun Tiina soitti onnittelulaulun syntymäpäivänäni sinisellä karhu-okariinolla, jonka puolestaan oli tehnyt Marjattah, hänkin monivuotinen blogiystäväni.

                                  

 

Kahteen viikkoon mahtuu niin  monta mukavaa hetkeä tuttujen, ystävien ja rakkaiden kanssa, kohtaamisia, kokemusten jakamista ja muistojen syntymistä....!

Arki! Ei ihan helppo nakki!

On-Off-talvi!

En tykkää yhtään! Sanokoon vaan kuka mitä hyvänsä siitä, että talven tulo on tällaista, minä en silti tykkää. Ja aion valittaa! Suorastaan ruikuttaa!

Vielä eilen aamulla mittari kertoi pakkasta olevan -4 astetta ja puhdas uusi lumi peitti maan. Nappinokan kanssa tehty aamulenkki oli suorastaan riemastuttava, siitä nautti väsymyksestä huolimatta todella paljon!

Iltapäivällä lähetin yökyläilleen pojantyttären ulos Nappiksen kanssa, jotta sain imuroida huushollini ilman koiran rähjäämistä ja imurinsuulakkeiden puremista. Nappis nimittäin inhoaa kovaäänistä imuria vielä asteen enemmän kuin minä...!Tuossa vaiheessa päivää pakkanen oli muuttunut nollakeliksi ja illan aikana lumisade vaihtunut tihkuksi. Iltalenkillä väisteltiin puista tippuvia raskaita vesiroiskeita lumiklönttejä ja koiran turkki ehti kastua villoja myöten.

Tänään maisema on taas harmaa ja maa sohjoista! Kuka tästä voisi tykätä? Ei talvi saa olla ensin on ja sitten off! Sen pitäisi tulla pakkasten kanssa, jäädyttäen ensin maat ja vedet ja peittäen sitten valkeaan huntuun kaiken.  Ja sen pitäisi olla, pysyä, kunnes kevät sen lempeästi häätää pois....

Kylmyys valuu suonissa ja harmaus mielessä. Ei huvitä mikään, vaikka järki käskee toimimaan. Olisi pestävä pyykkiä ja suunniteltava pakkaamista, mietittävä koiran hoitoon liittyvät asiat valmiiksi ja järjestellä niin monta muuta asiaa. Keskiviikkona alkaa kuukauden loppuun saakka kestävä loma, josta olen suurimman osan aikaa poissa kotoa!

Olisi myös laitettava työpaikkahakemuksia menemään. Elämänmuutos, jota niin kovasti kaipailen, ei tapahdu ilman tekoja! Tänään vain ei tunnu mikään nousevan harmaan udun keskeltä ylös ja valoon.

Taidan ottaa päikkärit! Ehkä se virkistää ja voimaannuttaa! Ainakin laitan kynttilöitä lyhtyihin ja annan ajatusten kulkea hetken omaa isää muistaen! Lämmöllä!

Ensilumi...

Maailma parvekelasien takana on sakeana lumihiutaleista. Hetkellisesti tuuli pyörittää niitä ilmassa niin, että niistä muodostuu vaakaraitaisia kuvioita, kuin aaltoja katuvaloissa.

Ensimmäinen lumisade pääsi jälleen yllättämään! Kun vajaat pari tuntia sitten ajelin töistä kotiin mietin, miten ikävää olisi jos nyt sataisi lumen kun niin monissa suurissa koivuissa katujen varrella on vielä keltaiset ja jopa paikoin vihreät lehdet. Edes Taina-myrsky ei onnistunut niitä riipimään irti oksista. Kaipaan kovin kunnon pakkasia jotta maa jäätyisi ja ilma raikastuisi.

Kotimatkalla ei mieliala ollut ihan iloisin. Tänäänkään!  Monta pientä ja yksittäin mitätöntä asiaa yhdessä saivat päivän tuntumaan raskaalta.

Mietin, miksi kaikki on tällä hetkellä kovin hankalaa... ? Ilon aiheitakin toki on, mutta typerät mokat ja harmittavat vastoinkäymiset vievät terän kaikelta mukavalta ja masentavat. Kylläkyllä, se elämän tasapaino, jin ja jang! Mutta silti...!!!!

Paraneekohan olo, jos vain heittäytyy sohvalle katsomaan leffoja ja popsimaan sipsejä? En tiedä, mutta aion kokeilla...!

Aarrekartta avuksi...

Taas se hinku on iskenyt eikä  se anna rauhaa yöllä, ei päivällä! Se tulee uniin ja muuttaa ne kummallisiksi kujanjuoksuiksi kun alitajunta koettaa löytää ratkaisua asiaan... Se haittaa tavanomaista arkea, sotkee työpäivän hiljaiset hetket ja ärsyttää kaikki ystävät, tuttavat ja omaiset koska siitä on puhuttava aina ja heti kun sopivat korvat osuvat kohdalle...

Sen nimi on muutos!

En tiedä, onko kyseessä ikäkriisi, aivan pian 60 vuotta täyttävän ihmisen tarve tehdä vielä elämälleen ja elämässään merkittäviä asioita, unelmoida paremmasta ja lähteä kädet ojossa jahtaamaan mahdollista onnea....

Totuuden nimessä, tämä vaihe on kestänyt rapiat kolme vuotta. Tarkistin vanhasta blogistani, että vuonna 2009 - 2010 vatvoin melko samanlaisia ajatuksia. Silloinkin! Tuolloin yksi työ oli päättymässä ja peräti kolme muuta tarjolla. Niistä kaksi olisi ollut pääkaupunkiseudulla, mutta otin vastaan sen joka oli helpoin ja jäin Rovaniemelle. Vuotta myöhemmin kävin taas Helsingissä työhaastattelussa, mutta silloinkin tuli tarjolle helppo ratkaisu; uuteen työhön oli edellisestä matkaa n. 100metriä sisätiloissa.

Ottaessani vastaan kyseisen työn koin onnen potkineen kerrankin kunnolla! Oli sopivasti vastuuta ja haasteita, itsenäistä työskentelyä, ihana asiakaskunta, monipuolinen tehtävänkuva ja tolkun esimies! Mitä ihminen voi enää työltään toivoa?!? Napakymppi!

Muutaman onnen kuukauden jälkeen tolkun esimies sanoi itsensä irti, otti ja lähti! Seuraajalta puuttui johtamiskoulutus ja -kokemus ja se on sittemmin tuntunut kaikessa. Vähitellen työ on muuttunut raskaaksi, työmäärä on kasvanut moninkertaiseksi, samoin stressi. Johonkin se elämänilokin on ropissut; töistä kotiin raahustaa väsynyt ihminen, ulkoiluttaa koiran, laittaa syötävää, katsoo hetken telkkaria, käyttää taas koiran ulkona ja kömpii nukkumaan...

Tuli tuska! Kauanko tätä jaksaa? Mitä voin tehdä? Miten tästä selviän? Oivalsin kokeneeni ennenkin samanlaisen ahdistuksen,  tunteen umpikujaan joutumisesta. Muistin, miten paljon auttoi, kun kirjoitti paperille ajatuksensa senhetkisestä tilanteesta, miten halusi asioiden olevan ja millä keinoin muutos olisi mahdollinen....Aloin kirjoittaa lappuja; tässä olen nyt, tältä tuntuu, mitä minä todella haluan ja miten voisin muutoksen toteuttaa... Lapuista siirryin isommalle paperille, jäsentelin, pohdin, leikin ajatusleikkejä... Lopulta edessäni oli aarrekartta, suunnitelma, jossa tavoitteet ja reitit perille....

 Ajatuksilla on vahva voima, senhän olin jo kokenut! Kun päätös oli tehty, olo helpottui.  Pari päivää myöhemmin kerroin esimiehelleni lähteväni heti kun saan uuden työpaikan. Nyt olen taas lähdössä Helsinkiin työhaastatteluun. Olisiko kolmas kerta se toden sanoja....?!