Utu on jäänyt maisemaan liottaen vaarojen värit valuvan harmahtavaksi.. Muutamana yönä lämpötila on laskenut +5 asteen tuntumaan tai jopa alle, ja aamuisin sumu on maannut pumpulisina läiskinä puurivistöjen yllä. Koivuihin on ilmaantunut keltaisia lehtiä kielien ruskan alkamisesta.
Silti kesä hengittää vielä vahvasti. Kylmät yöt sulavat suloisen lämpimiksi päiviksi, aurinko helottaa poutapilvien lomassa. Lähimetsän kalliot lämpiävät keskipäivällä mukavasti ja niiden ympärillä maa tuoksuu hetken vielä heinälle ja sammalelle. Pieni harppaus ajassa eteenpäin ja metsän tuoksu muuttuu jängän kirpeydeksi ja mätänevien lehtien pistäväksi lemuksi.... Syksyn hajuja joista niin pidän!
On ollut ihanteelliset lomailmat. Niin hyvät ja hienot, ettei suursiivouksesta tullut mitään. Vaikken erityisesti tehnyt mitään muutakaan lomaan kuuluvaa, aika mennä hurahti laiskotellessa ja elämäntuskaa potiessa. Pää on paisuksissa paljosta ajattelusta, mutta mitään elämän solmuja avaavia ideoita saatika ratkaisuja ei syntynyt. Vielä tämä viikonloppu välissä ja työhön palaa likipitäen yhtä väsynyt ihminen kuin lomalle lähti. Hatutus on korkeintaan kolminkertaistunut!
Ettei nyt vallan masentavaksi mene, niin tottahan jokunen loman varalle tehty suunnitelma ja aie on toteutunutkin. Ikkunat on pesty ja joku uusi verho ripustettu kodin piristykseksi. Astiakaapit on kollattu ja turhat vadit, lautaset ja kipot joko viety kirpparille tai varastoitu... Mieluisampaa ja spontaanimpaa on ollut tavata ystäviä ja osallistua paikallisiin kulttuuririentoihin. On nähty kesän trendihenkilöstä Kekkosesta tehty teatteriesitys ja silmät vesissä naurettu. Ja Wanhoilla Markkinoilla on juotu olutta ja syöty muikkuja ja poromakkaraa... Ja on pyöräilty kaupungin kylkeä alas, toista ylös toisen kerran iloiten ja nauttien, toisena kertana henki pihisten ja likipitäen matkalle jääden....
Parhain aikaansaannos on ehkä sittenkin "Aarrekartta", varsin vaatimaton ja kuvaton yhteenveto asioista joita kohti elämässäni haluaisin edetä. Paperinpalalle sutaistuna muutama itselle tärkeältä tuntuva asia, asioiden alla tarkempi kuvaus ja ehkä ajatus siitä, miten tavoitteeseen voisi päästä! Ajatusten seulontaa, selkiyttämistä ja lopulta pientä haaveiluakin!
Talvea kohti mennään, sinnitellään ja koetetaan jaksaa! Syksy ei paina vielä hartioissa, se on ajatuksissa kirpeän raikkaana ja värikylläisenä, jotain, mitä haluaa odottaa...!
Kirkkautta!
lauantai 31. elokuuta 2013
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Sunnuntaifiilistelyä...
Lisää kahvia! Vaikkei se poista kurkun kuivuutta, eikä silmänympärysten raskautta, niin se kastelee ja virkistää, kuin elämän vesi!
Mistä muistui mieleen, että parvekkeen mansikka ja pari kituista yrttiä on kasteltava, ennenkuin lähtee asunnosta; päivä on alkanut viiltävän kirkkaana ja aurinkoisena, ei pilven pilveä taivaalla. On kaiketi tulossa kuuma päivä.
Huomasin, että lenkkipolulla lätäköt olivat kuivuneet pieniksi mustiksi mutalämpäreiksi. Vihdoinkin! Viime viikkoina Etelä-Lapissa on ollut lämmintä, mutta epätavallisen kosteaa. Aamut ovat olleet täynnä auteretta ja päivät epämääräisiä sadekuuroja. Mustia pilviä on seilannut taivaalla ja vaikka jossain on jyrähdellyt, sellaista puhdistavaa ja ilman kirkastavaa ukkosmyräkkää ei vain ole ollut...!Viikolla on kuitenkin tuullut reippaasti, minkä koirani ja minä ilolla pistimme merkille, sillä ilman kunnon tuulta ei metsäpoluille ole asiaa, jos ei halua kaataa pullotolkulla sääskimyrkkyjä päälleen ja tulla siltikin kupatuksi...
Äh, olen niin loman tarpeessa!
Pakolliset arkiaskareet jäävät aina sunnuntaille, koska arki-iltaisin olen aivan liian väsynyt tekemään mitään. Perjantai-illat pyhitän poikkeuksetta laiskottelulle, enkä välttämättä aina lauantaisinkaan saa piiskattua itseäni siivoamaan. Siksi sunnuntaisin on oikea kotityöähky; tiskaan, imuroin, pyykkään, silitän, teen ruokaa töihin ja pakastimeen valmiiksi... Vaihtelevasti! Mieliala nousee sitä mukaa kun työt saa tehtyä!
Päätän olla reipas; imuroin ja kokeilen miten käytettynä hankittu höyrymoppi tehoaa lattioihin, koirulin äänekkäästä protestoinnista välittämättä...! Sitten virkistäydyn suihkussa, laittaudun ja lähden pyöräilemään pojanpoikani syntymäpäiväkekkereille (jonne ehkä saavun vähemmän raikkaana, kuntoni huomioon ottaen..!).
Ehkä selviän sieltä illaksi kotiin...!?!
Mukavaa sunnuntaita i alla fall!
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Avaimet
Viime aikoina on tuntunut, kuin olisi täydestä vauhdistä törmännyt tiiliseinään....! Usein!!!
On perjantai, viikon paras päivä! Ihanaa, kun viikonlopun viettoon pääsee hieman aikaisemmin... ja tällä kertaa ansaitusti. Takana on työviikko josta ei ole puuttunut vauhtia, yllättäviä käänteitä ja haasteita.
Olen toukokuulla sopinut työkokeilusta, jonka tarkoituksena on perehdyttää kokeilija kotityöpalveluun. Alaiseni ovat luvanneet asiakkaillemme tavallista laajempia siivouksia, ikkunanpesuja jne ja laatineet työsuunnitelmansa sen mukaisesti, että käytettävissä on ylimääräinen käsipari. Työkokeilija kuitenkin sairastuu, joten joudun itse kaveriksi auttamaan siivoustöissä. En itke, sillä käytännön työ on monen muun hyötynsä lisäksi todella virkistävää vaihtelua ainaisen toimistossa kökkimisen sijaan....
On siis perjantai! Olen melkein unohtanut siivouskeikan, pukeutunutkin aamulla sitä ajatellen vääriin vaatteisiin, kun alaiseni laittaa viestin jossa ilmoittaa tarvitsevansa apua...! Lupaan ilmaantua paikalle puolilta päivin.
Lähden toimistolta hyvissä ajoin kotia kohti. On vaihdettava vaatteet ja otettava työjalkineet mukaan. Matkalla puhelimeni soi ja kun vastaan, pyytää Krakovassa lomaileva tytär apua. "Hätätapaus" sanoo hän ja minä hätäännyn hetkeksi. Ovat maksaneet majoituksen ennakkoon, mutta nyt heiltä tahdotaan maksua uudelleen, koska ei ole nettipankin kuittia todisteena maksusta. Tytär asuu kotimatkani varrella, joten lupaan hoitaa hänen pyytämän asian nopeasti. Kaikki järjestyy!
Kotona on hiljaista. Pojantyttäret ovat vieneet Nappinokan ulkoilemaan ja palailevat juuri kun olen lähdössä jatkamaan matkaa. Hössötän itseni samaan hissiin heidän kanssaan. Kiirettä helpottaakseni kaivan laukusta työauton avaimet käteeni ja kun hieman väistän toista tytöistä, osuu käteni hissin oveen. Ehdin vain havaita, että avaimet ovat pudonneet ja luisuvat hissikuiluun. Huudahdan! Nostan kädet kasvoille. Voivottelen!
Toinen tytöistä sanoo heti, että "soita mummo tuohon päivystysnumeroon" ja se selkiyttää ajatukseni. Alan toimia. Varmistan kiinteistönhoitajalta, mitä pitää tehdä. Soitan sitten hissin huoltoyhtiön päivystävään numeroon. Ystävällinen naisihminen kertoo, että hälyttää huoltomiehen ja että käynti maksaa 140 euroa. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja!
Töihin on päästävä. Alaiseni on muutenkin kuulostanut harmistuneelta kun olen ilmoittanut viipyväni tämän äkillisen tapauksen takia. Odotamma reilut 10 minuuttia, kun auto kaartaa pihalle ja huoltomies hyppää siitä ulos. Hän marssii määrätietoisesti rappukäytävään, minä ja tytöt perässä. Muutamassa minuutissa hän on avannut hissikuilun oven, hypännyt alas lattialle ja noukkinut avaimen. Ehdin vain ajatella, että aika hyvä tuntitaksa, kun hän on jo poistunut paikalta.
Pääsen lähtemään töihin hikoilemaan ruumiillisessa työssä ja päivälle tulee pituutta, ennenkuin kaikki luvattu on tehty. Siinä touhutessa on harmi kadonnnut ja tilalla on hyväntahtoinen nauru itselle sekä hyvä mieli.
Ennen kotiin lähtöä palkitsen itseni sitruuna-lakritsijäätelöllä, istun lammen rannan nurmikolla ja annan auringon lämmittää itseäni!
On perjantai, viikon paras päivä! Ihanaa, kun viikonlopun viettoon pääsee hieman aikaisemmin... ja tällä kertaa ansaitusti. Takana on työviikko josta ei ole puuttunut vauhtia, yllättäviä käänteitä ja haasteita.
Olen toukokuulla sopinut työkokeilusta, jonka tarkoituksena on perehdyttää kokeilija kotityöpalveluun. Alaiseni ovat luvanneet asiakkaillemme tavallista laajempia siivouksia, ikkunanpesuja jne ja laatineet työsuunnitelmansa sen mukaisesti, että käytettävissä on ylimääräinen käsipari. Työkokeilija kuitenkin sairastuu, joten joudun itse kaveriksi auttamaan siivoustöissä. En itke, sillä käytännön työ on monen muun hyötynsä lisäksi todella virkistävää vaihtelua ainaisen toimistossa kökkimisen sijaan....
On siis perjantai! Olen melkein unohtanut siivouskeikan, pukeutunutkin aamulla sitä ajatellen vääriin vaatteisiin, kun alaiseni laittaa viestin jossa ilmoittaa tarvitsevansa apua...! Lupaan ilmaantua paikalle puolilta päivin.
Lähden toimistolta hyvissä ajoin kotia kohti. On vaihdettava vaatteet ja otettava työjalkineet mukaan. Matkalla puhelimeni soi ja kun vastaan, pyytää Krakovassa lomaileva tytär apua. "Hätätapaus" sanoo hän ja minä hätäännyn hetkeksi. Ovat maksaneet majoituksen ennakkoon, mutta nyt heiltä tahdotaan maksua uudelleen, koska ei ole nettipankin kuittia todisteena maksusta. Tytär asuu kotimatkani varrella, joten lupaan hoitaa hänen pyytämän asian nopeasti. Kaikki järjestyy!
Kotona on hiljaista. Pojantyttäret ovat vieneet Nappinokan ulkoilemaan ja palailevat juuri kun olen lähdössä jatkamaan matkaa. Hössötän itseni samaan hissiin heidän kanssaan. Kiirettä helpottaakseni kaivan laukusta työauton avaimet käteeni ja kun hieman väistän toista tytöistä, osuu käteni hissin oveen. Ehdin vain havaita, että avaimet ovat pudonneet ja luisuvat hissikuiluun. Huudahdan! Nostan kädet kasvoille. Voivottelen!
Toinen tytöistä sanoo heti, että "soita mummo tuohon päivystysnumeroon" ja se selkiyttää ajatukseni. Alan toimia. Varmistan kiinteistönhoitajalta, mitä pitää tehdä. Soitan sitten hissin huoltoyhtiön päivystävään numeroon. Ystävällinen naisihminen kertoo, että hälyttää huoltomiehen ja että käynti maksaa 140 euroa. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja!
Töihin on päästävä. Alaiseni on muutenkin kuulostanut harmistuneelta kun olen ilmoittanut viipyväni tämän äkillisen tapauksen takia. Odotamma reilut 10 minuuttia, kun auto kaartaa pihalle ja huoltomies hyppää siitä ulos. Hän marssii määrätietoisesti rappukäytävään, minä ja tytöt perässä. Muutamassa minuutissa hän on avannut hissikuilun oven, hypännyt alas lattialle ja noukkinut avaimen. Ehdin vain ajatella, että aika hyvä tuntitaksa, kun hän on jo poistunut paikalta.
Pääsen lähtemään töihin hikoilemaan ruumiillisessa työssä ja päivälle tulee pituutta, ennenkuin kaikki luvattu on tehty. Siinä touhutessa on harmi kadonnnut ja tilalla on hyväntahtoinen nauru itselle sekä hyvä mieli.
Ennen kotiin lähtöä palkitsen itseni sitruuna-lakritsijäätelöllä, istun lammen rannan nurmikolla ja annan auringon lämmittää itseäni!
Pankissa
Sain autokaupasta maksun käteisenä. Kaveri sanoi, ettei ollut ehtinyt mennä pankkiin jonottamaan niinä päivän tunteina kun pankki on auki.
Ajattelin, että mikäpä se siinä. Käväisen vuokranantajan pankissa joku päivä viemässä rahat hänen tililleen. Meni viikko ja alun toista, eikä aikataulut millään antaneet myöten kipaista keskikaupungille hoitamaan asiaa. Kun lopulta seisoin jonotettuani 20min rahatukku kädessä vieraan pankin virkailijan edessä, sain kuulla, että tilillepanosta ei-omalle-tilille veloitetaan 17 €, joka olisi myös pitänyt olla käteisenä mukana... Poistuin harmissani!
Rahat venyivät ruokapöydälläni jälleen useita päiviä, kunnes eräänä aamupäivänä oli muutenkin asiaa keskikaupungille, joten päätin hoitaa rahat omalle tililleni omassa pankissa.
Enpä ollutkaan astunut pankin ovesta sisään viimeisen parin-kolmen vuoden aikana! Seisoskelin ovella odottamassa pankin aukenemista, kun muuan rouva kiilasi ohi ja avasi ulko-oven pankkikortillaan. Purjehdin perässä sisälle eteiseen. Siinä seisoskellessa tein havaintoja pankkisalista ja muuttuneesta ilmeestä siellä. Kun ovi vihdoin avattiin, etenin saliin hämmentyneenä, koska en nähnyt palvelutiskejä missään. Vinosti hymyilevä työntekijä ohjasikin minut ulos toisesta ovesta tilaan, jossa oli kolme palvelupistettä.
Muutama muukin ihminen oli jonottanut pankin aukeamista. Kello oli vain muutaman minuutin yli kymmenen, mutta asiakasjono ulottui palvelutiskeiltä ulko-ovesta kadulle saakka. Siirryin jonon hännille lievästi itsekseni kiroillen...!
Lopulta oli vuoroni. Ojensin nuorelle naiselle rahani ja tilinumeroni. Henkilöllisyyskin piti todistaa. Neitokainen työnsi antamani setelit koneeseen, joka laski ne. Kirjaimellisesti alaleukani loksahti auki, kun neitokainen ilmoitti koneen laskeman summan, joka oli 50 euroa pienempi kuin autokaupasta saamani rahasumma.
Mitä kaikkea ehdinkään siinä miettiä; mihin olin tupeltanut viisikymmnetä euroa, kun en muistanut, olinko ottanut nipusta rahaa johonkin tarpeeseen... Entä ketä oli käynyt kotonani niinä viikkoina, kun rahat lojuivat pöydällä... Ja miten en ollut laskenut rahoja vielä kerran ennen pankkiin menoa!!!
Neitokainen kutsui luokseen esimiehensä ja ilmoitti hänelle, että "tämä asiakas väittää rahaa olleen 50 euroa enemmän kuin mitä laskin osoittaa". Rouva esitti muutaman kysymyksen minulle, kehotti neitosta laskemaan rahat uudelleen ja jopa kurkisti pöydän alle ja nosti roskiksenkin sieltä näkyvilleen. Muutaman todella pitkän ja hiostavan minuutin jälkeen rouva huomasi, että setelinlaskukoneessa vilkkui virhekoodivalo. Neitokainen kaiveli rakennekynsillään sieltä setelini, kirjasi rahat tililleni ja otti allekirjoitukseni. Missään vaiheessa "tämä asiakas" ei saanut häneltä edes pahoittelua tapahtuneesta.
Taas opin jotain; en halua koskaan mistään enkä keneltäkään käteistä rahaa, ainakaan jos en voi kuluttaa rahoja saman tien...! Pankkiin en halua mennä asioimaan, etenkään jos tulee kohdelluksi "tämänä asiakkaana".
Onneksi "Loppu hyvin, kaikki hyvin"!
Ajattelin, että mikäpä se siinä. Käväisen vuokranantajan pankissa joku päivä viemässä rahat hänen tililleen. Meni viikko ja alun toista, eikä aikataulut millään antaneet myöten kipaista keskikaupungille hoitamaan asiaa. Kun lopulta seisoin jonotettuani 20min rahatukku kädessä vieraan pankin virkailijan edessä, sain kuulla, että tilillepanosta ei-omalle-tilille veloitetaan 17 €, joka olisi myös pitänyt olla käteisenä mukana... Poistuin harmissani!
Rahat venyivät ruokapöydälläni jälleen useita päiviä, kunnes eräänä aamupäivänä oli muutenkin asiaa keskikaupungille, joten päätin hoitaa rahat omalle tililleni omassa pankissa.
Enpä ollutkaan astunut pankin ovesta sisään viimeisen parin-kolmen vuoden aikana! Seisoskelin ovella odottamassa pankin aukenemista, kun muuan rouva kiilasi ohi ja avasi ulko-oven pankkikortillaan. Purjehdin perässä sisälle eteiseen. Siinä seisoskellessa tein havaintoja pankkisalista ja muuttuneesta ilmeestä siellä. Kun ovi vihdoin avattiin, etenin saliin hämmentyneenä, koska en nähnyt palvelutiskejä missään. Vinosti hymyilevä työntekijä ohjasikin minut ulos toisesta ovesta tilaan, jossa oli kolme palvelupistettä.
Muutama muukin ihminen oli jonottanut pankin aukeamista. Kello oli vain muutaman minuutin yli kymmenen, mutta asiakasjono ulottui palvelutiskeiltä ulko-ovesta kadulle saakka. Siirryin jonon hännille lievästi itsekseni kiroillen...!
Lopulta oli vuoroni. Ojensin nuorelle naiselle rahani ja tilinumeroni. Henkilöllisyyskin piti todistaa. Neitokainen työnsi antamani setelit koneeseen, joka laski ne. Kirjaimellisesti alaleukani loksahti auki, kun neitokainen ilmoitti koneen laskeman summan, joka oli 50 euroa pienempi kuin autokaupasta saamani rahasumma.
Mitä kaikkea ehdinkään siinä miettiä; mihin olin tupeltanut viisikymmnetä euroa, kun en muistanut, olinko ottanut nipusta rahaa johonkin tarpeeseen... Entä ketä oli käynyt kotonani niinä viikkoina, kun rahat lojuivat pöydällä... Ja miten en ollut laskenut rahoja vielä kerran ennen pankkiin menoa!!!
Neitokainen kutsui luokseen esimiehensä ja ilmoitti hänelle, että "tämä asiakas väittää rahaa olleen 50 euroa enemmän kuin mitä laskin osoittaa". Rouva esitti muutaman kysymyksen minulle, kehotti neitosta laskemaan rahat uudelleen ja jopa kurkisti pöydän alle ja nosti roskiksenkin sieltä näkyvilleen. Muutaman todella pitkän ja hiostavan minuutin jälkeen rouva huomasi, että setelinlaskukoneessa vilkkui virhekoodivalo. Neitokainen kaiveli rakennekynsillään sieltä setelini, kirjasi rahat tililleni ja otti allekirjoitukseni. Missään vaiheessa "tämä asiakas" ei saanut häneltä edes pahoittelua tapahtuneesta.
Taas opin jotain; en halua koskaan mistään enkä keneltäkään käteistä rahaa, ainakaan jos en voi kuluttaa rahoja saman tien...! Pankkiin en halua mennä asioimaan, etenkään jos tulee kohdelluksi "tämänä asiakkaana".
Onneksi "Loppu hyvin, kaikki hyvin"!
Auto
Sitähän sanotaan, että joka päivä on jotain uutta opittavana. Kun oppii yhdenkin uuden asian päivässä, ei päivä ole mennyt hukkaan! Kokemuksesta tiedän, että yhdestä asiasta voi oppia monta läksyä!
Minulle uusien asioiden oppiminen tuntuu tapahtuvan joko "kantapään kautta" tai "lyömällä päätä seinään"... Onnikin useinmiten potkiessaan käyttää piikkareita!
Onni (ja terve itsesuojeluvaisto) oli jättänyt kengät kotiin sinä päivänä kun sain nykyisen työpaikkani. Olin niin tohkeissani, että päätin hankkia auton, jolla voisin hurruutella maakunnissa työmatkoilla. Auton hankintaan otin apuun "puun-takaa-sukulaismiehen", joka on toiminut neuvonantajana autonhankinnassa monille ja jolla on hommasta paljon tietoa, kokemusta ja suhteita. Noh, autokauppa tuli tehtyä asianmukaisten koeajojen ja pähkäilyjen jälkeen. Lainarahaa piti tietenkin ottaa rutkasti, mutta olihan se sen arvoista; olla autonomistaja!
Pian totesin, että oli ostanut sian säkissä; auto ei vain syönyt vaan suorastaan hörsi öljyä ja kulutti polttoainetta. Kesään tultaessa moottori alkoi käydä epätasaisesti ja sammuilla. Heinäkuussa kun auto olisi pitänyt katsastaa, se hyppeli kuin kenguru ja sammuili! Auto vietiin sitten erään automiehenä pidetyn mieshenkilön hoiviin. Tämä kehui, että hän se saisi (katsastus)leiman vaikka ratapölkkyyn. Minähän uskoin!
Meni viikko, pari. Soittelin toiveikkaana jotta joko pirssini olisi kunnossa ja katsastettu... Ei ollut; ei ollut kuulema löytynyt vielä sitä vikaa millä moottori lakkaisi uskomasta olevansa kenguru! Vaihdettiin puolaa ja tehtiin kaikkea, mistä auton konepellin alaiseen maailmaan vihkiytymättömän pää meni vain sekaisin... Pitäisikö minun esimerkiksi tietää, mikä on lampadan anturi?!?
Meni taas viikko, toinenkin! Sitkeästi soittelin. Nyt oli kaverin äänessä pientä epävarmuutta kun kertoi, että oli ollut koeajolla tarkoituksena viedä auto katsastukseen kun auton pakoputki oli tippunut tielle ja mennyt lyttyyn... Olivat sitten takoneet putkea uudelleen pyöreään muotoon ja laittaneet paikoilleen, mutta jotain häikkää oli jäänyt.
Seuraava soitto saattoi jo repimään hiuksia ja miettimään taas, millaiset pirun piikkarit onnella olikaan ollut jalassa tässä autokaupassa...! Kaveri kertoi, että oli laittanut pakoputken paikoilleen ja lähtenyt ajamaan... Oli huomannut että kas-kas, katalysaattori oli kuumentunut punaiseksi ja pelästynyt, että palaa koko auto!!! Minä siihen, että no voivoi, autoliikkeen isokasko on voimassa, olisit antanut palaa vaan... No, ei tietenkään! Oli poistanut koko katalysaattorin...Minäkin sentään ymmärsin, ettei katsastusleimaa ilman sitä pömpeliä irtoaisi.
Tässä vaiheessa aina herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi luottaa lupauksiin.
Olin jo keväällä soitellut autokauppaan, kysellyt menikös tässä nyt kaikki ihan oikein ja olisiko liike halukas korjaamaan auton. Kesä korvilla ehdotin kaupan purkua. Aiemmin asiallinen ja ystävällinen autokauppias puhutti minua kuin vähäjärkistä (lue; autoileva nainen); autokaupalle ei kuulu mitään korvausvelvollisuuksia näin vanhan auton osalta. Ei auttanut yhteydenotto kuluttaja-asiamieheenkään. Olisi pitänyt osata purkaa kauppa heti!
Auto seisoi kesärenkaat alla talven "korjausmiehen" hallin seinustalla. Olin laittanut sen seisontaan (mikä ilmaus!), ettei tarvinnut enää maksella vakuutuksia ja veroja. Kävin pari kertaa katsomassa, miten surulliselta se näytti korkea kasa lunta katolla.
Kevään korvilla kaveri soitti ja kysyi, myisinkö auton hänelle. Halvalla meni, mutta menköön! Huolenaihe oli poissa, vaikka velkaa riittää vielä pitkään maksettavaksi! Auto sai uuden elämän uudesta moottorista (johon minulla ei ollut varaa) ja nyt joku nuori huristelee sillä tuolla kaupungilla. Minä mietin taas, kuten ennen auton "omistamista", miten pääsisin koiran kanssa pois kaupungista metsiin samoilemaan...
Kai tästä jotain opittiin?
Minulle uusien asioiden oppiminen tuntuu tapahtuvan joko "kantapään kautta" tai "lyömällä päätä seinään"... Onnikin useinmiten potkiessaan käyttää piikkareita!
Onni (ja terve itsesuojeluvaisto) oli jättänyt kengät kotiin sinä päivänä kun sain nykyisen työpaikkani. Olin niin tohkeissani, että päätin hankkia auton, jolla voisin hurruutella maakunnissa työmatkoilla. Auton hankintaan otin apuun "puun-takaa-sukulaismiehen", joka on toiminut neuvonantajana autonhankinnassa monille ja jolla on hommasta paljon tietoa, kokemusta ja suhteita. Noh, autokauppa tuli tehtyä asianmukaisten koeajojen ja pähkäilyjen jälkeen. Lainarahaa piti tietenkin ottaa rutkasti, mutta olihan se sen arvoista; olla autonomistaja!
Pian totesin, että oli ostanut sian säkissä; auto ei vain syönyt vaan suorastaan hörsi öljyä ja kulutti polttoainetta. Kesään tultaessa moottori alkoi käydä epätasaisesti ja sammuilla. Heinäkuussa kun auto olisi pitänyt katsastaa, se hyppeli kuin kenguru ja sammuili! Auto vietiin sitten erään automiehenä pidetyn mieshenkilön hoiviin. Tämä kehui, että hän se saisi (katsastus)leiman vaikka ratapölkkyyn. Minähän uskoin!
Meni viikko, pari. Soittelin toiveikkaana jotta joko pirssini olisi kunnossa ja katsastettu... Ei ollut; ei ollut kuulema löytynyt vielä sitä vikaa millä moottori lakkaisi uskomasta olevansa kenguru! Vaihdettiin puolaa ja tehtiin kaikkea, mistä auton konepellin alaiseen maailmaan vihkiytymättömän pää meni vain sekaisin... Pitäisikö minun esimerkiksi tietää, mikä on lampadan anturi?!?
Meni taas viikko, toinenkin! Sitkeästi soittelin. Nyt oli kaverin äänessä pientä epävarmuutta kun kertoi, että oli ollut koeajolla tarkoituksena viedä auto katsastukseen kun auton pakoputki oli tippunut tielle ja mennyt lyttyyn... Olivat sitten takoneet putkea uudelleen pyöreään muotoon ja laittaneet paikoilleen, mutta jotain häikkää oli jäänyt.
Seuraava soitto saattoi jo repimään hiuksia ja miettimään taas, millaiset pirun piikkarit onnella olikaan ollut jalassa tässä autokaupassa...! Kaveri kertoi, että oli laittanut pakoputken paikoilleen ja lähtenyt ajamaan... Oli huomannut että kas-kas, katalysaattori oli kuumentunut punaiseksi ja pelästynyt, että palaa koko auto!!! Minä siihen, että no voivoi, autoliikkeen isokasko on voimassa, olisit antanut palaa vaan... No, ei tietenkään! Oli poistanut koko katalysaattorin...Minäkin sentään ymmärsin, ettei katsastusleimaa ilman sitä pömpeliä irtoaisi.
Tässä vaiheessa aina herään miettimään, miten pitkälle ihminen voi luottaa lupauksiin.
Olin jo keväällä soitellut autokauppaan, kysellyt menikös tässä nyt kaikki ihan oikein ja olisiko liike halukas korjaamaan auton. Kesä korvilla ehdotin kaupan purkua. Aiemmin asiallinen ja ystävällinen autokauppias puhutti minua kuin vähäjärkistä (lue; autoileva nainen); autokaupalle ei kuulu mitään korvausvelvollisuuksia näin vanhan auton osalta. Ei auttanut yhteydenotto kuluttaja-asiamieheenkään. Olisi pitänyt osata purkaa kauppa heti!
Auto seisoi kesärenkaat alla talven "korjausmiehen" hallin seinustalla. Olin laittanut sen seisontaan (mikä ilmaus!), ettei tarvinnut enää maksella vakuutuksia ja veroja. Kävin pari kertaa katsomassa, miten surulliselta se näytti korkea kasa lunta katolla.
Kevään korvilla kaveri soitti ja kysyi, myisinkö auton hänelle. Halvalla meni, mutta menköön! Huolenaihe oli poissa, vaikka velkaa riittää vielä pitkään maksettavaksi! Auto sai uuden elämän uudesta moottorista (johon minulla ei ollut varaa) ja nyt joku nuori huristelee sillä tuolla kaupungilla. Minä mietin taas, kuten ennen auton "omistamista", miten pääsisin koiran kanssa pois kaupungista metsiin samoilemaan...
Kai tästä jotain opittiin?
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
Kevät koettelee
Kevätväsymys on iskenyt! Se on tarrannut kaksin käsin kehoon ja mieleen, lamaannuttanut elinvoiman ja aloitekyvyn... !
Väsymys on sellaista pään huminaa, tarkkaamattomuutta ja keskittymiskyvyn puutetta, joka ei varsinkaan työelämässä aiheuta kiitosta. Mutta eipä kotonakaan oikein tahdo tapahtua! Vaatehuoneesta on nostettu talvivaatteet ja jalkineet eteisen lattialle, mutta siihen on urakka rauennut. Tiskit on taas tiskaamatta ja pyykki ripustamatta...Ei jaksa!
Ei ole mitään erityistä murhetta, mutta mieli on kovin alavireinen. Itse asiassa se on yhtä ankea kuin nuo likaiset lumikinokset metsässä. Tai samea kuin vielä sulamaton harmaaksi muuttunut jää, jonka kirkkaus on sammunut... Itku on herkässä, ärtymys äkkiä läsnä...!
Kyllä, veriarvot on normaalit. Kyllä, syön vitamiineja. Kyllä, ulkoilen koiran kanssa päivittäin, vaikken juoksulenkkejä teekään enkä käy salilla. Kyllä, nukun kohtuullisesti vaikka aamuisin tuntuukin, ettei jaksaisi nousta ylös. Ja kyllä, olin juuri lomalla...
Kyllä, se on tämä kevät!
Tiedän sen siitä, että sama tila toistuu joka kevät, joka toukokuu! Muistan kaukaa lapsuudesta jo tämän keväisen väsymyksen. Koulusta sai olla jonkun päivän pois ja syödä Sanasolia! Energia palasi kun jäät lähtivät ja routa suli, nurmikot viheriöivät ja rentukat kukkivat. Kesä voitti.
Kunpa nytkin kesä voittaisi, pian!
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Koulutusta saattohoitoon
Olen puolileikilläni heittänyt, että jos sattuisin
voittamaan lotossa, tietäisin miten rahat sijoittaisin… Perustaisin Lappiin
oman saattohoitokodin! Tokihan ymmärrän, ettei lottovoitoksi riittäisi muutama
tonni, eikä edes muutama miljoona ja senkin, että toiminnan taloudellinen
kannattavuus olisi taattava ja varmistettava… Mutta mikään ei estä
ajatusleikkiä!
Toistan ehkä itseäni kun viittaan tässä muutamiin
kokemuksiin saattohoidosta. Tokihan taas ymmärrän, että kattavaksi kokemukseksi
aiheesta ei riitä muutama kuoleman rajalle saateltu omainen. Silti, niinäkin
muutamina kertoina havainnoin monenlaista suhtautumista, hoitotapaa, asennetta
ja ihmistä kuolevan ympärillä. Niiden
pohjalta olen muodostanut oman käsitykseni siitä, millainen hyvä saattohoito
on.
Toistan ehkä lisää itseäni, mutta olen sitä mieltä, että
jokaiselle kuuluu oikeus saada kuolla arvokkaasti. Ja jokaisen pitää saada myös
itse päättää millaisessa ympäristössä elämä päättyy, ainakin milloin kuolema on odotettavissa korkean iän tai
kuolemaan johtavan sairauden muodossa. Äkilliset kuolemantapaukset ovat
tietenkin erikseen. Sitäkin mieltä olen, että saattohoidon tulisi kuulua
kaikille sitä haluaville sairauteen katsomatta. Erityisesti vanhuksille, joilla
ei ole omaisia tai muuten läheisiä ihmisiä paikkakunnalla pitäisi olla saattaja
viimeiselle matkalle, jos he sitä haluavat.
Saattohoito on minulle sydämen asia, siksi se kiinnostaa myös
joko vapaaehtoistyönä tai jotenkin muuten toteutettuna. Olen käynyt muutamissa
koulutuksissa, reilu viikko sitten jälleen yhdessä. Kouluttajana oli Terhokodin kokenut
sairaanhoitaja Miia Salonen, joka osasi puhua kuolemasta neutraalisti, mutta
lämpimästi. Häneltä sain paljon
vahvistusta näkemyksilleni; hän ikään kuin lausui ääneen omat ajatukseni mm. kivunlievityksestä,
hoitajien läsnä olemisesta, kuolevan kyvystä tiedostaa ympäristöä silloinkin
kun on kykenemätön kontaktiin…. Se oli vapauttava kokemus!
Toukokuun puolivälissä Rovaniemen kaupunki järjestää myöskin saattohoitoon liittyvän täyspitkän koulutuspäivän. Miia Salonen tulee tuolloinkin luennoimaan. Illan
avoimessa keskustelutilaisuudessa esitellään paikallista saattohoitoyksikköä. Odotan
todella suurella mielenkiinnolla, miten päättäjät näkevät saattohoidon
kehittämistarpeet tässä kaupungissa ja toivon hartaasti, että tilaisuudessa toivottavasti esille tuleva yleinen mielipide huomioidaan saattohoitoa kehitettäessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)