Viime päivinä verenpaine on käynyt mittaamattomissa korkeuksissa, sillä välillä kaikki on vastustanut! Lopulta kuitenkin tuli tieto, että työsuhdeasuntoon pääsee muuttamaan 16.1. ja nyt muuttoon liittyvät järjestelytkin on kunnossa. Voi vain hartaasti toivoa, että kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan... Yleensähän ei kuitenkaan niin käy (sanoo pessimisti sisälläni)!
Maanantaina lennän Helsinkiin, jossa alkuun majailen tyttären luona. Tiistaina käyn opettelemassa työmatkareitin sekä kurkistamassa tulevaan työpaikkaani. Samalla tehdään työsopimus sekä vuokrasopimus. Aloitan virallisesti työt keskiviikkona. Työvuorolistan sain jo ja se näytti mielenkiintoiselta, sillä nyt alan opettelemaan kaksivuorotyötä.
Lennän pe 24.1. takaisin Rovaniemelle. Olen vuokrannut ison pakettiauton johon vielä samana iltana maallinen omaisuuteni lastataan. Lauantaipäivä pyhitetään siivoamiselle, mutta välissä juhlistetaan pienimmän laspenlapseni kastejuhlaa. Tarkoitus olisi lähteä sen jälkeen yön selkään, ajamaan kohti Etelä-Suomea. Ex-miniäni on rohkeasti lupautunut ajokaverikseni, roudariksi ja hanslankariksi, sillä kätevänä rakennusalan ammattilaisena hänellä on mukana työkalut hyllyjen kiinnittämiseen yms.
Pari päivää on tuhrautunut muihin, isompiin ja pienempiin ongelmiin ja niiden ratkomiseen. Osoitteenmuutokset, sähkösopimukset, eläinlääkärin kanssa asioimiset, kaupungilla kuplamuovien ja kylmälaukkujen metsästykset ja monet muut asiat ovat olleet melko uuvuttavia. Stressi ja varmasti myös ikä tekee sen, että touhottaminen vie voimat. Huomaan välillä koiran kanssa ulkoillessakin, etten jaksaisi kävellä!
Muuttolaatikot sen sijaan seivovat tyhjillään keittiössä ja vaikka alitajunta työstää listaa kaikesta mitä pitäisi vielä ehtiä tekemään, en ole paljoakaan saanut pakattua. Viime yönä nukuin vain muutaman tunnin ja nytkin on pakko mennä päivälevolle. Nappinokan (ja naapureiden) kauhuksi hoilaan Apulannan biisiä: "Hei beibi anna mulle piiskaa" Kaksi ja puoli vuorokautta aikaa, joten tämä aasi tarvitsisi kunnon annoksen sekä piiskaa että porkkanaa.
perjantai 10. tammikuuta 2014
maanantai 6. tammikuuta 2014
Elämänmuutos, osa 4.
Jo vain onni potkii...! Teräväkärkisillä kengillä!
Kaipa se joku Murphyn laki on, että jos asiat menevät liian kauan liian hyvin, ellei suorastaan erinomasiesti, niin kohta kaikki mene pieleen! Tai sitten kyseessä on elämän ikioma "kauhuntasapaino"-juttu; kaikesta onnesta, ilosta, onnistumisista saat saman verran vastoinkäymisiä, kärsimystä, epäonnea...!
Joka tapauksessa kävi niin, että lähetin Hdl:n asuntosihteerille s-postia ja kyselin muuttoon liittyvistä asioista lisätietoja, mm mahdollisuudesta saada asunnon avain postitse etukäteen, koska aiottu muuttopäivä olisi ollut lauantai. Vastauksessaan hän kertoi, ettei avainta tietenkään lähetellä, vaan se on henk koht kuitattava paikanpäällä. Eipä siinä! Hyvä, että turvallisuudesta pidetään kiinni! Hankalampi asia sensijaan on se, ettei asuntoon ole muuttolupaa, koska Hdl:n rakennusmestari ei ole asuntoa tarkastanut, koska on sairauslomalla. Palaa ehkä töihin loppiaisen jälkeen, siis huomenna, mutta vain ehkä...! Ja asunnon tarkastuksen yhteydessä voi tulla esiin remontointitarpeita, jolloin muuttolupa saattaa viivästyä viikoilla...!
Toisaalta; on sovittu, että aloitan työt 15.1. Helsinkiin on siis lähdettävä, elettävä matkalaukkuelämää jonkun nurkissa ja toivottava parasta. Muuttoa ei pysty varmistamaan ennenkuin kaikki on asunnon osalta selvää, mutta ilmeisesti joudun hattu kourassa anomaan nykyisen asunnon vuokraemännältä lisäaikaa kuukauden loppuun ja tietysti maksamaan vuokran tuolta ajalta.
Tässäkin asiassa on puolensa. Nuorin lapsenlapseni kastetaan parin viikon päästä. Olin jo surrut, etten voi osallistua kastetilaisuuteen. Nyt olisi pieni mahdollisuus, että voisin palata Rolloon tuona viikonloppuna, osallistua kastetilaisuuteen ja jos asuntoasia on kunnossa, suorittaa muuton Helsinkiin....
Jos, jos ja JOS....!
Tiedän; asioilla on tapana järjestyä. Kyllähän ne järjestyykin, aikanaan ja tavallaan! Opetellaan tässä nyt sitten vaikka kärsivällisyyttä!
Kaipa se joku Murphyn laki on, että jos asiat menevät liian kauan liian hyvin, ellei suorastaan erinomasiesti, niin kohta kaikki mene pieleen! Tai sitten kyseessä on elämän ikioma "kauhuntasapaino"-juttu; kaikesta onnesta, ilosta, onnistumisista saat saman verran vastoinkäymisiä, kärsimystä, epäonnea...!
Joka tapauksessa kävi niin, että lähetin Hdl:n asuntosihteerille s-postia ja kyselin muuttoon liittyvistä asioista lisätietoja, mm mahdollisuudesta saada asunnon avain postitse etukäteen, koska aiottu muuttopäivä olisi ollut lauantai. Vastauksessaan hän kertoi, ettei avainta tietenkään lähetellä, vaan se on henk koht kuitattava paikanpäällä. Eipä siinä! Hyvä, että turvallisuudesta pidetään kiinni! Hankalampi asia sensijaan on se, ettei asuntoon ole muuttolupaa, koska Hdl:n rakennusmestari ei ole asuntoa tarkastanut, koska on sairauslomalla. Palaa ehkä töihin loppiaisen jälkeen, siis huomenna, mutta vain ehkä...! Ja asunnon tarkastuksen yhteydessä voi tulla esiin remontointitarpeita, jolloin muuttolupa saattaa viivästyä viikoilla...!
Toisaalta; on sovittu, että aloitan työt 15.1. Helsinkiin on siis lähdettävä, elettävä matkalaukkuelämää jonkun nurkissa ja toivottava parasta. Muuttoa ei pysty varmistamaan ennenkuin kaikki on asunnon osalta selvää, mutta ilmeisesti joudun hattu kourassa anomaan nykyisen asunnon vuokraemännältä lisäaikaa kuukauden loppuun ja tietysti maksamaan vuokran tuolta ajalta.
Tässäkin asiassa on puolensa. Nuorin lapsenlapseni kastetaan parin viikon päästä. Olin jo surrut, etten voi osallistua kastetilaisuuteen. Nyt olisi pieni mahdollisuus, että voisin palata Rolloon tuona viikonloppuna, osallistua kastetilaisuuteen ja jos asuntoasia on kunnossa, suorittaa muuton Helsinkiin....
Jos, jos ja JOS....!
Tiedän; asioilla on tapana järjestyä. Kyllähän ne järjestyykin, aikanaan ja tavallaan! Opetellaan tässä nyt sitten vaikka kärsivällisyyttä!
perjantai 27. joulukuuta 2013
Elämänmuutos osa 3.
Kuka sanoo, että perjantai 13. päivä on jotenkin epäonninen? Olen aina ollut asiasta eri mieltä, mutta nyt voin vannoa, että silkkaa onnea siihen sisältyy!!!
Matkasin siis työpaikkahaastatteluun Helsinkiin perjantaina 13. pvä. Olin nukkunut junassa oikein hyvin yön ja aamulla olin virkeä ja harvinaisen rauhallinen. Aikataulutkin sopivat erinomaisesti, ei ollut kiireen tunnetta. Kun olin jo kertaalleen ryhmähaastattelua harjoitellut, en kamalasti pohtinut, millainen se olisi, enkä sitä, miten siitä selviäisin.
Haastattelu sujui jotenkin leppoisasti ja kun se päättyi, minua pyydettiin tulemaan tunnin kuluttua uudelleen samaan paikkaan. Uskoin kyseessä olevan henkilökohtaisen haastattelun, jossa joutuisin vakuuttamaan haastattelijan siitä, miksi juuri minut pitäisi palkata...! Yksikönjohtaja alkoikin kertomaan, millaisesta työpaikasta, tehtävistä ja asiakkaista on kyse, mitä suunnitelmia yksikön kehittämiseksi on ja miten palkkaus muodostuu. Se ainoa kysymys olikin, milloin voisin työn aloittaa!
Kesti jonkin aikaa, enenkuin käsitin, mitä siinä tapahtui. Olin saanut työpaikan sekä lupauksen selvittää mahdollisuus työsuhdeasuntoon. Jo seuraavana maanantaina sain soiton, että asuntokin on, jos sen haluan. Nyt olen toimittanut työtodistukset sekä verotietoni ja odottelen sekä työsopimusta että vuokrasopimusta allekirjoitettavaksi.
Edelleen nipistelen itseäni varmistaakseni, ettei tämä ole unta vaan totisinta totta. Koetan olla miettimättä vielä muuttoa, sillä paniikki iskee heti jos päästän ajatukset liikkumaan aiheessa. Koetan ponnistella vuoden viimeiset työpäivät vihoviimeisten työasioiden parissa, vaikka äärimmäisen vaikealta kaikki tuntuu!
Olen ollut onnekas ja olen myös hyvin onnellinen ! Sillä kukapa olisi uskonut! Elämä tuuppasi oikein vauhdilla muutoksen liikkeelle ja eteenpäin. Kaikki Aarrekarttaan kirjaamani toiveet ovat toteutumassa! Kaikki muuttuu! Uusi vuosi tuo tullessaan uuden työn, asuinympäristön ja sisällön elämääni!
Toivotan myös kaikille teille
Jännittävää ja Onnellista Uutta Vuotta!
lauantai 14. joulukuuta 2013
Elämänmuutos, osa 2...
Selailin viikko sitten aikani kuluksi kirjanmerkkitallenteitani. Jossakin siellä kohdassa "työ" oli linkki Oikotien avoimille työpaikoille. Olen aivan unohtanut, että työpaikkoja löytyy muualtakin kuin kaupunkien omilta sivuilta tai mol:sta! Yllätyksekseni eteeni aukeni Helsingin Diakonissalaitoksen ilmoitus, jossa haetaan lähihoitajia ja sosionomeja eri asumispalveluyksiköihin..
Pessimisti sisälläni kuiskutteli, että paikat on jo täytetty kun hakuaika oli alkanut jo 15.11, mutta hetken kursailtuani päätin soittaa ja kysyä tarkemmin tehtävistä, asiakkaista ja tietysti palkastakin. Kävinkin pitkän ja mukavan keskustelun yksikönjohtajan kanssa ja sain kaipaamani infon kaikesta. Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä kiinnostuneempi olin ja sitä innokkaampi olin kuulemaan lisää. Lupasin laittaa hakemuksen ja minulle luvattiin, että pääsisin haastatteluun.
Lauantaina väkersin rekryohjelmaan hakemusta sen seitsemän kertaa, mutta aina lähetysvaiheessa nettiyhteys katkesi. Lopulta luovutin! Sunnuntaiaamuna päätin yrittää vielä kerran ja uskoa, ettei paikka ole minulle tarkoitettu, jos hakemus ei menisi nyt läpi. Menihän se! Maanantai-iltana myöhällä luin s-postista kutsun tulla haastatteluun pe 13.12 klo 9.
Olin vasta ollut pari viikkoa reissun päällä ja käynyt jo aiemmin yhden kerran haastattelussa Helsingissä, joten kukkaronpohjalla ammotti suuri tyhjyys. selatessani matkustusvaihtoehtoja iski epätoivo; junalla tai lentäen, molemmissa hinta hipoi 250 euroa! Tyttären neuvosta laitoin facebookkiin kyselyn, olisiko joku menossa/tulossa ja kaipaisi ajokaveria/kulujen jakajaa. Siunattu naamakirja!!!! Pian entinen työkaveri laittoi viestin, että oli nähnyt jonkun kaupittelevan junalippuja. En löytänyt ilmoitusta mutta tämä ystävällinen sielu käytti seuraavana aamuna monta tuntia ilmoituksen etsintään ja linkitti sen löydettyään minulle.Laitoin heti ilmoittajalle kyselyn lipuista ja tuntia myöhemmin hän soitti sopien tapaamisen samalle illalle. Minulla oli illalla kädessäni lippu yöjunaan 12. -13.12 ja kumma tunne siitä, että nyt tapahtuu asioita, joihin en enää itse vaikuta!
Joskus vain kummia asioita tapahtuu! Ehkä pitää uskoa aarrekarttaan ja ajatuksen voimaan! Aloin nähdä haastatteluun pääsyn todellisena mahdollisuutena saada työpaikka, vaikka kuumeisesti pohdinkin, saisinko perjantain töistä vapaaksi. Kun sekin järjestyi tuli tunne, että elämä on tosissaan tuuppaamassa minua johonkin uuteen!
Pessimisti sisälläni kuiskutteli, että paikat on jo täytetty kun hakuaika oli alkanut jo 15.11, mutta hetken kursailtuani päätin soittaa ja kysyä tarkemmin tehtävistä, asiakkaista ja tietysti palkastakin. Kävinkin pitkän ja mukavan keskustelun yksikönjohtajan kanssa ja sain kaipaamani infon kaikesta. Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä kiinnostuneempi olin ja sitä innokkaampi olin kuulemaan lisää. Lupasin laittaa hakemuksen ja minulle luvattiin, että pääsisin haastatteluun.
Lauantaina väkersin rekryohjelmaan hakemusta sen seitsemän kertaa, mutta aina lähetysvaiheessa nettiyhteys katkesi. Lopulta luovutin! Sunnuntaiaamuna päätin yrittää vielä kerran ja uskoa, ettei paikka ole minulle tarkoitettu, jos hakemus ei menisi nyt läpi. Menihän se! Maanantai-iltana myöhällä luin s-postista kutsun tulla haastatteluun pe 13.12 klo 9.
Olin vasta ollut pari viikkoa reissun päällä ja käynyt jo aiemmin yhden kerran haastattelussa Helsingissä, joten kukkaronpohjalla ammotti suuri tyhjyys. selatessani matkustusvaihtoehtoja iski epätoivo; junalla tai lentäen, molemmissa hinta hipoi 250 euroa! Tyttären neuvosta laitoin facebookkiin kyselyn, olisiko joku menossa/tulossa ja kaipaisi ajokaveria/kulujen jakajaa. Siunattu naamakirja!!!! Pian entinen työkaveri laittoi viestin, että oli nähnyt jonkun kaupittelevan junalippuja. En löytänyt ilmoitusta mutta tämä ystävällinen sielu käytti seuraavana aamuna monta tuntia ilmoituksen etsintään ja linkitti sen löydettyään minulle.Laitoin heti ilmoittajalle kyselyn lipuista ja tuntia myöhemmin hän soitti sopien tapaamisen samalle illalle. Minulla oli illalla kädessäni lippu yöjunaan 12. -13.12 ja kumma tunne siitä, että nyt tapahtuu asioita, joihin en enää itse vaikuta!
Joskus vain kummia asioita tapahtuu! Ehkä pitää uskoa aarrekarttaan ja ajatuksen voimaan! Aloin nähdä haastatteluun pääsyn todellisena mahdollisuutena saada työpaikka, vaikka kuumeisesti pohdinkin, saisinko perjantain töistä vapaaksi. Kun sekin järjestyi tuli tunne, että elämä on tosissaan tuuppaamassa minua johonkin uuteen!
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Elämänmuutos, osa 1
Kipuilu jatkuu...
Elämänmuutos ei tapahdu sormia näpsäyttämällä! Ei todellakaan! Viime keväästä asti olen oloani kipuillut, raastanut hiukset päästäni ja valvonut öitä koettaen saada otteen elämästäni. Syksyn tullen aloin ymmärtämään mistä tässä on kyse; nyt on tehtävä päätöksiä ja lähdettävä kulkemaan toisia teitä. Tein siis aarrekartan! Olen sitä oikeaoppisesti kurkistellut usein ja ajatellut sen sisältöä tiiviisti, jotta muutos alkaisi tapahtumaan.
Kauheasti ei vain ole tapahtunut! Vaapun edelleenkin epämääräisesti toiveideni mukaisen ja tämän nykyhetkeä hallitsevan todellisuuden välimaastossa. Totuushan on, ettei sitä noin vain lähdetä loikkaamalla toisenlaiseen elämään! Pitää olla tieto toimeentulosta mutta ennen muuta jokin varmuus siitä, että elämä todellakin paranee vaihtamalla...!
Työsuhde päättyy vuoden vaihtuessa ja vaikka huokaisen silloin syvään helpotuksesta, näen jo huolen pilvien kerääntyvän taivaanrantaan. Ihminenhän ei elä pelkästä pyhästä hengestä, ei ainakaan näinä aikoina. On maksettava edelleen vuokrat ja sähköt, puhelimet ja ruoat ja vaikka kuinka niukasti eläisi, ei työttömyyspäiväraha pitkälle riitä.
Tällä iällä, olkoonkin kuinka kliseistä tahansa, ei ole helppoa saada uutta työtä. Koulutusta vastaavia paikkoja ei ole juurikaan auki, ei koko Suomessa. Suuntautumiseni ja kokemukseni rajaavat niitä lisää. Asetan myös itselleni rajoja; ei vammais-, mielenterveys- eikä varsinkaan päihdetyötä! Eikä sossuun, eikä Kelaan! Mitä jää jäljelle?!?
Olen syksyn aikana laittanut kolme työpaikkahakemusta, joista yhteen sain kutsun ryhmähaastatteluun, mutten saanut paikkaa. Yksi oli lyhyempiaikainen sijaisuus, toisesta ei ole kuulunut mitään. Tänään laitoin taas yhden hakemuksen. Siitä tiedän jo, että mahdollisuus päästä haastatteluun on olemassa, sillä soitin etukäteen yksikön vastaavalle. Katsotaan!
Kaikenkaikkiaan pahinta on epävarmuus. Se kalvaa mieltä, ahdistaa. Tuhannet kysymykset toistavat itseään; onko muutos ratkaisu ongelmiin, paraneeko elämäni vai menenkö ojasta allikkoon, mitä siitä seuraa, entä jos...!
Kuitenkin; muutos tapahtuu, olen siihen valmis, lopun näyttää aika!
Elämänmuutos ei tapahdu sormia näpsäyttämällä! Ei todellakaan! Viime keväästä asti olen oloani kipuillut, raastanut hiukset päästäni ja valvonut öitä koettaen saada otteen elämästäni. Syksyn tullen aloin ymmärtämään mistä tässä on kyse; nyt on tehtävä päätöksiä ja lähdettävä kulkemaan toisia teitä. Tein siis aarrekartan! Olen sitä oikeaoppisesti kurkistellut usein ja ajatellut sen sisältöä tiiviisti, jotta muutos alkaisi tapahtumaan.
Kauheasti ei vain ole tapahtunut! Vaapun edelleenkin epämääräisesti toiveideni mukaisen ja tämän nykyhetkeä hallitsevan todellisuuden välimaastossa. Totuushan on, ettei sitä noin vain lähdetä loikkaamalla toisenlaiseen elämään! Pitää olla tieto toimeentulosta mutta ennen muuta jokin varmuus siitä, että elämä todellakin paranee vaihtamalla...!
Työsuhde päättyy vuoden vaihtuessa ja vaikka huokaisen silloin syvään helpotuksesta, näen jo huolen pilvien kerääntyvän taivaanrantaan. Ihminenhän ei elä pelkästä pyhästä hengestä, ei ainakaan näinä aikoina. On maksettava edelleen vuokrat ja sähköt, puhelimet ja ruoat ja vaikka kuinka niukasti eläisi, ei työttömyyspäiväraha pitkälle riitä.
Tällä iällä, olkoonkin kuinka kliseistä tahansa, ei ole helppoa saada uutta työtä. Koulutusta vastaavia paikkoja ei ole juurikaan auki, ei koko Suomessa. Suuntautumiseni ja kokemukseni rajaavat niitä lisää. Asetan myös itselleni rajoja; ei vammais-, mielenterveys- eikä varsinkaan päihdetyötä! Eikä sossuun, eikä Kelaan! Mitä jää jäljelle?!?
Olen syksyn aikana laittanut kolme työpaikkahakemusta, joista yhteen sain kutsun ryhmähaastatteluun, mutten saanut paikkaa. Yksi oli lyhyempiaikainen sijaisuus, toisesta ei ole kuulunut mitään. Tänään laitoin taas yhden hakemuksen. Siitä tiedän jo, että mahdollisuus päästä haastatteluun on olemassa, sillä soitin etukäteen yksikön vastaavalle. Katsotaan!
Kaikenkaikkiaan pahinta on epävarmuus. Se kalvaa mieltä, ahdistaa. Tuhannet kysymykset toistavat itseään; onko muutos ratkaisu ongelmiin, paraneeko elämäni vai menenkö ojasta allikkoon, mitä siitä seuraa, entä jos...!
Kuitenkin; muutos tapahtuu, olen siihen valmis, lopun näyttää aika!
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Lomalla
Tänään lautasellani kellottaa kaupan kanaburgeri ja kupissa tavallista Liptonin teetä! Tänään palataan arkeen, totutellaan taas kotiruokaan joka huuhdotaan alas kraanavedellä. Huoh!
Eihän se ihan mennyt niin kuin ajattelin, toisaalta, kaikki meni paremmin kuin osasin edes toivoa!
Tytär toimi primus motorina ja organisoi lennot ja laivamatkat, skumpat ja sviitin. Äiskää vietiin yllärinä kasvohoitoon ja Tallinnassa parhaimpaan ravintolaan Boccaan syömään upea illallinen.
Oma koiruli jäi hyvään hoitoon lastenlasten ja heidän äitinsä luo joten kevein mielin sain reissussa olla. Koiraton ei loma kuitenkaan ollut, aivan päinvastoin; hellyttäviä rapsutettavia riitti joka huushollissa!
Kaksi viikkoa täynnä elämyksiä, ruokanautintoja, hienoja viinejä ja skumppaa. Kuvassa tarttolaisen gourmet ravintola Mokan (lausutaan Mokka) herkkuja.
Reissuni yksi jännityksen aihe oli tavata monivuotisia blogiystäviä. Aloitin blogin kirjoittamisen vuonna 2007 ollessani Kiinassa ja monet tuolloin muodostuneet blogiystävyydet ovat kantaneet tähän päivään ja siirtyneet myös Facebookiin. Muutamia heistä olen jo tavannut, nyt toivoin tapaavani muutaman lisää...
Santahaminassa vierailin jo toistamiseen ystäväni Arjan luona, ihan yökylässä, ja kyllä oli hauskaa! Oli myös suurensuuri ilo tavata vihdoinkin monipuolisesti luova ja lahjakas Susupetal hänen näyttelyssään Mellunmäen Mellarissa. Otepäässä asuvan Villa Ottilian emännän Tiina Linkaman tapaamiseen tarvittiin muutama tunti istumista virolaisessa luksusbussissa, mutta Tartton bussiasemalla kohdatessamme tuntui kuin olisi aina tunnettu. Pieni hauska blogiystäviin liittyvä lisä oli kun Tiina soitti onnittelulaulun syntymäpäivänäni sinisellä karhu-okariinolla, jonka puolestaan oli tehnyt Marjattah, hänkin monivuotinen blogiystäväni.
Kahteen viikkoon mahtuu niin monta mukavaa hetkeä tuttujen, ystävien ja rakkaiden kanssa, kohtaamisia, kokemusten jakamista ja muistojen syntymistä....!
Arki! Ei ihan helppo nakki!
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
On-Off-talvi!
En tykkää yhtään! Sanokoon vaan kuka mitä hyvänsä siitä, että talven tulo on tällaista, minä en silti tykkää. Ja aion valittaa! Suorastaan ruikuttaa!
Vielä eilen aamulla mittari kertoi pakkasta olevan -4 astetta ja puhdas uusi lumi peitti maan. Nappinokan kanssa tehty aamulenkki oli suorastaan riemastuttava, siitä nautti väsymyksestä huolimatta todella paljon!
Iltapäivällä lähetin yökyläilleen pojantyttären ulos Nappiksen kanssa, jotta sain imuroida huushollini ilman koiran rähjäämistä ja imurinsuulakkeiden puremista. Nappis nimittäin inhoaa kovaäänistä imuria vielä asteen enemmän kuin minä...!Tuossa vaiheessa päivää pakkanen oli muuttunut nollakeliksi ja illan aikana lumisade vaihtunut tihkuksi. Iltalenkillä väisteltiin puista tippuvia raskaita vesiroiskeita lumiklönttejä ja koiran turkki ehti kastua villoja myöten.
Tänään maisema on taas harmaa ja maa sohjoista! Kuka tästä voisi tykätä? Ei talvi saa olla ensin on ja sitten off! Sen pitäisi tulla pakkasten kanssa, jäädyttäen ensin maat ja vedet ja peittäen sitten valkeaan huntuun kaiken. Ja sen pitäisi olla, pysyä, kunnes kevät sen lempeästi häätää pois....
Kylmyys valuu suonissa ja harmaus mielessä. Ei huvitä mikään, vaikka järki käskee toimimaan. Olisi pestävä pyykkiä ja suunniteltava pakkaamista, mietittävä koiran hoitoon liittyvät asiat valmiiksi ja järjestellä niin monta muuta asiaa. Keskiviikkona alkaa kuukauden loppuun saakka kestävä loma, josta olen suurimman osan aikaa poissa kotoa!
Olisi myös laitettava työpaikkahakemuksia menemään. Elämänmuutos, jota niin kovasti kaipailen, ei tapahdu ilman tekoja! Tänään vain ei tunnu mikään nousevan harmaan udun keskeltä ylös ja valoon.
Taidan ottaa päikkärit! Ehkä se virkistää ja voimaannuttaa! Ainakin laitan kynttilöitä lyhtyihin ja annan ajatusten kulkea hetken omaa isää muistaen! Lämmöllä!
Vielä eilen aamulla mittari kertoi pakkasta olevan -4 astetta ja puhdas uusi lumi peitti maan. Nappinokan kanssa tehty aamulenkki oli suorastaan riemastuttava, siitä nautti väsymyksestä huolimatta todella paljon!
Iltapäivällä lähetin yökyläilleen pojantyttären ulos Nappiksen kanssa, jotta sain imuroida huushollini ilman koiran rähjäämistä ja imurinsuulakkeiden puremista. Nappis nimittäin inhoaa kovaäänistä imuria vielä asteen enemmän kuin minä...!Tuossa vaiheessa päivää pakkanen oli muuttunut nollakeliksi ja illan aikana lumisade vaihtunut tihkuksi. Iltalenkillä väisteltiin puista tippuvia raskaita vesiroiskeita lumiklönttejä ja koiran turkki ehti kastua villoja myöten.
Tänään maisema on taas harmaa ja maa sohjoista! Kuka tästä voisi tykätä? Ei talvi saa olla ensin on ja sitten off! Sen pitäisi tulla pakkasten kanssa, jäädyttäen ensin maat ja vedet ja peittäen sitten valkeaan huntuun kaiken. Ja sen pitäisi olla, pysyä, kunnes kevät sen lempeästi häätää pois....
Kylmyys valuu suonissa ja harmaus mielessä. Ei huvitä mikään, vaikka järki käskee toimimaan. Olisi pestävä pyykkiä ja suunniteltava pakkaamista, mietittävä koiran hoitoon liittyvät asiat valmiiksi ja järjestellä niin monta muuta asiaa. Keskiviikkona alkaa kuukauden loppuun saakka kestävä loma, josta olen suurimman osan aikaa poissa kotoa!
Olisi myös laitettava työpaikkahakemuksia menemään. Elämänmuutos, jota niin kovasti kaipailen, ei tapahdu ilman tekoja! Tänään vain ei tunnu mikään nousevan harmaan udun keskeltä ylös ja valoon.
Taidan ottaa päikkärit! Ehkä se virkistää ja voimaannuttaa! Ainakin laitan kynttilöitä lyhtyihin ja annan ajatusten kulkea hetken omaa isää muistaen! Lämmöllä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)